(*Söimme ja joimme ilmaiseksi, postauksesta ei ole maksettu)
Ravintola Henriks on vuodesta toiseen yksi niistä paikoista, joita suosittelen ravintolavinkkejä kyseleville. Toiveissa on nimittäin usein paikka, joka täyttäisi monenlaisten ruokailijoiden toiveet. Porukassa voi olla kasvissyöjä, pihvinrakastaja, foodie ja klassikoiden ystävä, joka vierastaa liian hienoa piperrystä.
Vauvalle, vaarille ja foodielle
Henriks on mainio paikka juuri siksi, että se vastaa monenlaisiin toiveisiin, mutta on silti omaleimainen. Kyseessä ei ole Tampereen kallein fine dining -ravintola, eikä täällä harrasteta molekyyligastronomiaa. Pöydissä on silti valkoiset pöytäliinat ja tunnelmassa on vanhanaikaista arvokkuutta.
Kasvismenuta tarjottiin jo silloin, kun vegebuumista ei osattu edes uneksia. Listalla on kuitenkin myös tuttuja liharuokia ja kalaa. Lounaalla voi päästä nauttimaan kaalikääryleitä tai muikkuja.
Ravintolassa on myös kaksi kabinettia, joiden varauksesta ei peritä erillistä maksua. Olemme jo vuosia kokoontuneet sukumme kanssa Henriksiin juhlimaan vappuna brunssin merkeissä tyttäremme synttäreitä. Tänne oli myös kiva tuoda vanha opiskelijaporukka viime syksynä. Vallattomat journalistit saivat mölytä rauhassa kabinetissa, emmekä häirinneet salin asiakkaita.
Ruokamatka vuodenaikojen johdattamana
Nuori ja lahjakas keittiömestari Valtteri Hakkarainen on keksinyt Henriksiin monenlaista uutta ja kiinnostavaa, silti Henriksin konstailemattoman hengen säilyttäen. Kesällä ravintola aloitti neliosaisen Ruokavuosi-teeman. Neljä kertaa vuodessa tarjotaan sesongin mukainen erikoismenu, jossa keittiö pääsee irrottelemaan.
Ravintola kutsui meidät maistelemaan sarjan kakkososan eli syysmenun ilmaiseksi. Söimme yhdeksän ruokalajin illallisen, joka oli kuin syksyinen metsä lautaselle katettuna. Valtteri luonnehtii olevansa kokki, joka rakentaa annokset maku edellä, ei geelinokareita asetellen. Rehdeistä annoksista ei toden totta puuttunut umamia. Kun vielä vastapäätä istui tällainen hurmuri, ilta ei voinut olla kuin täydellinen!
Suolan, täyteläisyyden ja hapon tasapaino
Aloitimme matkan syysmetsään makupalalla, jossa oli peuran routapaistia, poropallerojäkälää, kuivattua karpaloa, kuusenkerkkää ja puolukkamajoneesia. Juomavalinta oli villi kortti, nimittäin suomalainen marjaviini: Ainoa Wineryn mustikka.
Kokemukseni marjaviineistä ovat vaihtelevia. Parhaimmillaan ne ovat vivahteikkaita ja liköörimäisiä, pahimmillaan mehuja. Ainoan mustikkaviini oli parhaita maistamiamme. Mustikan tuoksu ja maku oli aito, ei esanssinen. Viini oli yllättäen melko kuiva, ja se sopi yhteen raikkaan annoksen kanssa. Peura lisukkeineen toi mieleen kävelyretken kirpeässä, kuuran peittämässä syysmetsässä. Ihanan selkeä pakkasannos.
Toinen alkupala olikin sitten mausteisempi ja suolaisempi: itse tehtyä possumakkaraa, maa-artisokkapyrettä, hapankaalia, pikkelöityjä sinapinsiemeniä ja pikkelöityä maa-artisokkaa.
Annos oli melko koruttoman näköinen, mutta makujen puolesta tässä oli kaikki, mitä suuni kaipaa. Siis suolaa, täyteläisyyttä ja happoa. Makea ja pehmeä maa-artisokka löi hienosti kättä yhteen mausteisen makkaran kanssa. Hapan pikkelöinti taas nosti esiin maa-artisokan makumaailman muut mahdollisuudet.
Kolmas makupala sisälsi briossia sorsanmaksan kanssa. Sorsaa oli käytetty menussa muutenkin, ja keittiö halusi hyödyntää linnun kokonaan. Filosofia, josta pidän.
Villehän ei voi maksaa sietää, ja ankanmaksa on ollut meillä vuosia pannassa epäeettisen tuotantotavan vuoksi. Sorsanmaksasta kummallakaan ei ollut minkäänlaista kokemusta. Olisiko maku (huonossa mielessä) kovin riistaisa, siis tympeän rautainen?
No ei ollut. Patee oli samettisen pehmeää ja suolaista. Täydellinen yhdistelmä rasvaisen, paahdetun leivän kanssa. Jokin makea elementti, vaikkapa hillonokare olisi ollut vielä piste iin päälle.
Siipiä????? Todellakin!
Suolapalojen jälkeen oli ensimmäisen lämpimän annoksen vuoro. Nyt keittiö pääsi pitämään hauskaa. Tampereella kun ollaan, pitäähän sitä vieraille siipiä tarjota. Ei kuitenkaan mitä tahansa wingsejä, vaan sorsansiipiä, jotka tarjottiin chipotlella maustetun karviaiskastikkeen ja pikkelöidyllä raparperilla maustetun majoneesin kera.
Sorsan sitkaus ei siivissä haitannut, sillä peritamperelainen tyyli on kypsentää ne rapiseviksi ja uittaa sitten kastikkeessa. Soosit olivat tämän annoksen kruunu. Karviainen ja raparperi antoivat dippeihin pyöreää hedelmäisyyttä. Saimme myös maistaa karviaista ja raparperia sellaisenaan. Herranjumala mikä suola ja happo, vieläkin tuntuu ikenissä.
Hauskan annoksen kanssa tarjottiin viinin sijaan olutta. Tampere Brewingin APA sopi sekä makunsa että panimon paikallisuuden vuoksi täydellisesti kokonaisuuteen.
Umamin ilotulitusta
Tulisten siipien jälkeen suuta raikastettiin omenasorbetilla. Tämän jälkeen vuorossa olivat minun suosikkini koko menusta. Ensin tarjottiin tattiravioleja tattiliemen ja parmesaanikeksin kera. Lasiin lorahti italialaista Merlotia.
Umamin ilotulitus on paras määritelmä kuvaamaan annosta. Jokainen lusikallinen tuntui räjäyttävän suun kaikki makunystyrät. Liemi itsessään oli aika tujua, enkä olisi voinut syödä sitä kovin paljon. Pienenä ravintola-annoksena täyteläisten raviolien kanssa tällainen potku oli kuitenkin paikallaan.
Seuraava annos oli yhtä ihana ja täynnä makuja. Kaalikääryleenkin täytteenä oli tatteja ja niiden lisäksi spelttiä. Lisukkeena oli paistettuja tatteja ja ruislientä. Lautasella oli myös rapeaksi fritattua kaalia ja al denteksi jätettyjä spelttihelmiä, jotka toivat rakennetta ja suutuntumaa pehmeään annokseen.
Jälleen kerran: lähes koruttoman näköinen annos, jossa oli kuitenkin kaikki, mitä täydelliseen makunautintoon tarvitaan. Tässä annoksessa leikittelivät keskenään suola, sienten täyteläisyys ja umami ja mallasliemen vieno makeus. Molemmat vegeannokset olivat loistavia esimerkkejä siitä, että kun keittiö osaa asiansa, kasvisruokaan saadaan tasan saman verran ja enemmänkin mehevyyttä kuin lihaan.
Juusto ja GT ne yhteen sopii
Sitten juuston pariin, mutta ei minkä tahansa juuston, vaan uunijuuston. Sen kera tarjottiin lakkahilloa ja karpalonäkkäriä.
Makean viinin sijaan juuston kaverina tarjottiin Tampere Distilleryn ginistä tehty GT, joka oli koristeltu rosmariinilla ja puolukoilla. Yhdistelmä toimi hapokkaan lakkahillon ansiosta yllättävän hyvin, vaikka pelkäsimme hapokkaan, shottikokoisen drinkin jyräävän pehmeän juuston. Hillon makeus myös tuki juuston hentoa suolaisuutta.
Klassikko ja lapsuuden rakkain karkki
Sitten olikin vuorossa metsäretken makea päätös. Ensin luumutartaletti, calvadoskinuskia, paksua vaniljakastiketta eli creme patissierea ja calvadosjäätelöä. Klassinen annos, jonka pehmoinen vanilja, raikas luumu ja suolaisenmakea kinuski toimivat hyvin yhdessä.
Tämän jälkeen saimme vielä itse tehtyjä makeisia: klassisen kettukarkin ja mustaherukkakonvehdin. Suuhun jäi pyöreä, mutta raikas maku.
Tosissaan, mutta ei otsa rypyssä
Illallinen oli hyvä läpileikkaus Henriksin nykylinjaan. Klassikot ja riista hallitaan, mutta keittiöstä löytyy myös nuorekasta veikeyttä.
Osa menun annoksista löytyy nyt listalta, vaikka syysmenu olikin vain parin päivän spesiaali. Käykää hyvät ihmiset nautiskelemassa tattiraviolit tai possumakkara alkuruoaksi. Pääruoista taas löytyy kaalikääryle, ja sorsaa saa punajuuren ja karviaiskastikkeen kera.
Talvi on ravintoloille haastavaa aikaa, mutta myös mahdollisuus luovuuteen. Pitää pelata säilykkeillä, kastikkeilla ja syksyllä kerätyillä juureksilla. Henriksin ruokavuoden kolmososaa mielenkiinnolla odotellen!
