(*Söin ja join ilmaiseksi)
Tampere on jo useamman vuoden ollut lukuisten oluthuoneiden ja pubiruoan kaupunki. Olen kaivannut niiden lisäksi myös viinibaareja. Tunnelmallisia istuskelupaikkoja, joissa ei tarjoilla ”talon punkkua”, joka on pahimmillaan karahvista kaadettu sekoitus tusinan eri pullon jämiä. Olen kaivannut olohuoneita, joissa olisi kivaa taustamusiikkia, kaunis miljöö ja laadukasta ruokaa, jonka syömiseen ei kuitenkaan tarvitse käyttää tuntikausia.
Ilokseni laadukas viinibistrokulttuuri on alkanut nyt vahvistua täällä. Ihastuttava, ranskalaishenkinen Deli 1909 & Wine Bar avasi pelin sitten. Tänä kesänä Tampere sai peräti kaksi uutta viiniravintolaa: vielä vahvemmin ranskalaistyylisen Kulma 26:n Hämeenkadulle sekä eri maiden viini- ja ruokakulttuurista ammentavan Winebridgen Hallituskadulle, vanhaan Aamulehden painoon.
Lähdetään kurkistamaan jälkimmäiseen!
Viiniparatiisi – myös tavikselle
Kokoonnuimme Winebridgeen bloggaajien tasting-iltaan elokuussa. My Kind of Luxury -blogin Krista kokosi porukan paikalle, ja nyt koolla oli vähän erilainen poppoo kuin ruokatapahtumissa yleensä. Optimismia ja energiaa -Katjan kanssa olemme syöneet ja juoneet ennenkin annoksia analysoiden. Kauppiaan rouva -Minttua, Kolmistaan-Karoliinaa ja Pajusen Piiaa en ollut aikaisemmin tavannut, ja he kirjoittavat enemmän lifestyleä.
Ilta olikin kiva, koska pääsin tutustumaan uusiin, eri aiheista kirjoittaviin ihmisiin. Tämä oli hyvä kokemus myös viininmaistelun kannalta. Koolla oli tavallisia, hyvästä ruoasta ja juomasta nauttivia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan päde nippelitiedolla parkkihapoista.
Vaikka Winebridgessä on tiettävästi Tampereen laajin viinilista, täällä ei odoteta, että asiakas olisi hardcore-tason ruoka- tai viini-ihminen. Seinillä on rypäleistä kertovia tauluja ja ravintoloitsija Timo Jokisen kunniakirjoja, mutta asiakkaan ei oleteta tietävän mitään jalohomeista. Riittää, kun tietää, maistuisiko mieluummin punainen vai valkoinen, ja tämän jälkeen lähdetään hakemaan omaa suuta miellyttävää viiniä.
Nuoretkin haluavat nyt maistella
Ravintolasalin lisäksi Winebridgen takahuoneessa on isot tilat koulutuksiin ja tapahtumiin sekä kabinetti, jossa tastingimme järjestettiin. Maistelimme yllä olevassa kuvassa näkyvät viinit. Tarjolla oli siis koko värikavalkadi. En kuitenkaan analysoi viinejä sen enempää, sillä en tehnyt illan aikana muistiinpanoja, vaan keskityin hyvään seuraan, keskusteluun ja Timo Jokisen tarinoihin.
Jokinen on viinistä väitöskirjan tehnyt ravintola-alan konkari, joka on toiminut yli 20 vuotta kansainvälisenä viinituomarina ympäri maailmaa. Hänellä on muun muassa Chaîne des Rôtisseurs -järjestön Grand Officier Maître Sommelier -tunnustus ja The Brotherhood of the Knights of the Vine -järjestön Supreme Knight of the Vine -tunnustus, molemmat vuodelta 2017.
Tällaisen ihmisen seurassa tulee helposti sellainen fiilis, että enpä taida uskaltaa sanoa mitään. Sama ajatus hiipi kaikkien mieleen, mutta sanoimme tämän aika pian ääneen. Timon tasting ei kuitenkaan ollut maaperällä ja satovuosilla hifistelyä. Viiniä ei tarvinnut vatkata lasissa ”oikeaoppisella” tavalla, eikä sitä tarvinnut osata kuvailla nahkaiseksi tai talliseksi.
Oma, vielä nuori ja ontuva viiniharrasteluni alkoi juuri tämäntyyppisestä tastingista vuonna 2013. Sen veti Kirsi Heikkilä, ja tapasin tuolloin ensimmäistä kertaa viini-ihmisen, joka rohkaisi maistelemaan myös halpoja ja vähemmän laadukkaita teiniviinejä, kuten El Tiempoa, jotta makuaisti kehittyisi. Huonoja viinejä maistelemalla on helpompi hahmottaa, miksi hyvä on hyvää, mitä eroja viineillä on ja millaisilla sanoilla makueroja voi kuvailla.
Timo onnistui luomaan yhtä rennon ja leikkisän tunnelman.Viinien ominaisuuksien lisäksi puhuimme suomalaisesta juomakulttuurista ja sen kehittymisestä. Oma tasting-uranihan alkoi legendaarisen Keskustorin Mäkin kulmalta 90-luvun lopussa. Olimme kokoontuneet maisteluun noin neljän hengen porukalla ja valinneet vapputunnelmaan sopivat, edellä mainitut, keväiset El Tiempot. Maistelimme tietenkin sekä valkoista että punaista. Jotta saimme aromeista kaiken irti, valitsimme nautiskeluun viinin avautumisen kannalta optimaaliset muovimukit, joita kallisteltiin tiuhaan tahtiin. Siis ihan vain siksi, että saimme hyvän kuvan maaperän mahdollisesta savisuudesta. Keskustelimme tanniineista pikkutunneille asti kirjastotalon puistossa, ja tastingin päätteeksi kerroimme kaikille vastaantulijoille, khuinkha pjhaljon justh shua mää rakasthan!
Juomakuultturi on kuulemma muuttunut näistä ajoista melkoisesti. Winebridgessä poikkeaa lasillisella hyvin nuortakin porukkaa, joka ei halua humaltua, vaan maistella. Ravintola myy myös pieniä, 4 sentin maisteluannoksia. Kallistakin viiniä voi siis testata inhimilliseen hintaan, eikä useankaan viinin maistelun jälkeen tarvitse olla pöhnässä.
Niin se kehitys kehittyy. Kun minä olin parikympppinen, maailman siisteintä oli röökata ja tilata kanakori Hämeenkadun Memphisissä. Siinä, jonka tilalla on nykyään Kulma 26.
Keittiö tekee makumatkoja
Viinin lisäksi Winebridgestä saa ruokaa. Menussa on sekä pikkupaloja, joita voi napostella lasillisen kanssa, että kunnon pääruokia ja jälkkäreitä.
Timo ja hänen kokkivaimonsa Pannee ovat matkustelleet paljon, ja eri keittiöiden tuntemus näkyy listalla. Tarjolla on niin flammkuchenia, spagettia Khi Mao -tyyliin, turskaa Encocado ja superklassista ranskalaishenkistä eli ankanrintaa punaviinikastikkeella.
Annokset ovat ravintolamaisia, siis kauniisti aseteltuja ja koristeltuja. Hinnat eivät kuitenkaan huimaa päätä. Pikkupurtavaa saa vitosella, flammkuchenin kympillä ja pääruoat parillakymmenellä eurolla. Kahden hengen täysi, kolmen ruokalajin menu viineineen maksaa siis yhteensä alle satasen. Sama periaate on Kulma 26:ssa. Hyvät raaka-aineet, ei ylityöstämistä, mutta kuitenkin kunnianhimoista kokkaamista, ei ylettömästi nollia laskun loppusummassa.
En valitettavasti ehtinyt maistella ruoista kuin flammkuchenia ja tapaksia, sillä olin sopinut tapaavani vielä ystävää. Alsacelainen liekkipizza toimi mainiosti. Oikeaoppisen rapea ja ohut pohja, sopivasti täytettä. Suosittelen katsomaan Katjan kuvat ja lukemaan hänen juttunsa, siellä on ihania kuvia ruoista, jotka näyttävät tosi hyviltä. Tänne syömään joku ilta ennen tai jälkeen teatterin!
Kotiin kävellessäni mietin, että ei ole Tampere entisensä. Hämeenkadun Memphisissä nugetteja syödessäni tai Koskipuistossa El Tiempoa siemaillessani en olisi voinut kuvitella, että tänne tulee ratikka, viinibaareja ja vegaanikahviloita.
Kaupunki elää nyt kiehtovaa, mutta vaikeaa ja raivostuttavaa murrosvaihetta. Ravintoloita avataan, mutta myös suljetaan nyt kiihtyvällä tahdilla. Keskustassa kuhisee, mutta työmaapöly ja hankala liikkuminen raastavat myös kaltaiseni ratikkamyönteisen cityhipsterin hermoja. Nyt onkin ensisijaisen tärkeää, että ravintoloissa, kaupoissa ja tapahtumissa käydään. Pelkkä puheen tasolla oleva pöhinä ei riitä, vaan palveluita on käytettävä, jotta niitä olisi jatkossakin. Niinpä aion tarpoa huomenna ahtaan Hämeenkadun läpi Kauppahalliin aamupalalle, sieltä Metsoon tekemään töitä ja kahvittelemaan.
