*Kaupallinen yhteistyö K-Citymarket Nokian kanssa
”Haetaanko Cittarista sushia?”
Yritin miettiä, miltä lause olisi kuulostanut lapsuudessani. Älyttömältä, hassulta, utopistiselta? Ei, ei miltään näistä. Lausetta ”haetaanko Cittarista sushia” ei yksinkertaisesti olisi voitu esittää 80- ja 90-lukujen Turtolassa. Ei siksi, että se olisi ollut elementtitalolähiössä elitististä, vaan siksi, että kukaan naapurustossamme ei varmaan edes tiennyt, mitä sushi on.
Sushia Nokian Citymarketista? Onkos ne lääkkeet nyt otettu?
Tampereen tiettävästi ensimmäinen sushiravintola perustettiin, kun olin lukiossa. Olin 24-vuotias, kun maistoin tätä ruokalajia ensimmäisen kerran. Hennosti makean riisin, raa´an kalan, merilevän, polttelevan wasabin, inkiväärin ja soijan makuyhdistelmä oli niin outo, että totuttelin sushiin monta vuotta.
Olin ehkä 28, kun saatoin sanoa aidosti rakastavani kyseistä ruokaa. Ajatus siitä, että sushista tulisi pizzan kaltainen, arkinen noutoruoka, jota myydään ympäryskuntien marketeissa, oli silti absurdi. Työskentelin Nokian paikallislehdessä toimittajana tämän vuosikymmenen alussa. Kaupungin etnisen ruoan tarjonta tarkoitti tuolloin lähinnä kebabia, pizzaa ja jokusia kiinalaisravintoloita.
Muistan tuskailleeni töissä monet kerrat, mistä hakisin lounasta. Teki mieli jotain raikasta, mutta pikkupaikkakunnan lounastarjonta painottui kermaisiin kotiruokabuffeteihin ja pikaruokaketjuihin.
Seitsemän vuotta sitten tuntui kuitenkin jo luontevalta hakea take away -sushia Stockmannilta. En kuitenkaan olisi uskonut, että jonain päivänä sushia saa Nokian Citymarketista. Mutta niin se maailma kuulkaas muuttuu. Nokian Cittarin ruokaosastolta löytyy nykyään Ikisushin piste, josta sushia voi ostaa mukaan 19,90 euron kilohintaan.
Marketin noutopisteessä sushi ei kuivu
Nokian lisäksi olen ostanut sushia parista muusta Citymarketista, myös legendaarista mainetta nauttivasta Järvenpään Cittarista. Positiivinen yllätys on ollut se, että markettien noutosushi on parempaa kuin suurissa buffeteissa. Kun Nokian K-Citymarket ehdotti yhteistyötä, halusin ensin testata heidän sushinsa, sillä tämän ruokalajin suhteen olen todella nirso, eikä viime kevään Japanin-reissu nirsoutta vähentänyt.
Myös Nokian Cittarin sushi täytti noutoruokakriteerini. Ensinnäkin, riisin pitää pysyä kasassa, mutta se ei saa olla tärkkelöitynyttä jankkia. Toiseksi, kala ei saa koskaan tuoksahtaa, avokadot eivät saa olla rusehtavia, eikä yksikään täyte kuivahtanut.
Nokian Citymarketin sushitiski on pieni, joten tarjolla ei ole sen seitsemää sorttia, kuten isoissa buffeteissa. Tämä on kuitenkin minun mielestäni hyvä asia. Kun palat eivät seiso kylmätiskissä pitkään, vaan niitä tehdään koko ajan lisää, riisi ei muutu liisteriksi, eivätkä täytteet kuivu. Jos ostat sushia mukaan, suosittelen oman kokemukseni perusteella mieluummin Cittarin pientä noutokärryä kuin valtavaa buffetia.
Testasin pari buffetia Japanissakin. Ero suomalaisiin paikkoihin oli se, että saliltaan suurtenkaan buffetien hihnoilla ei pyörinyt enempää ruokaa kuin Nokian Cittarin sushipisteessä on, palat oli vain aseteltu hihnalle väljästi.
Eilisen ihme on nykypäivän arkea
”Jee, sussia”, riemuitsi kuusivuotias, kun valtava lautanen kannettiin ruokapöytään. Sushi ja etenkin raaka lohi ovat lapsemme lempiruokaa. Tykkäsin itsekin lapsena graavilohesta, mutta eksoottisin, mitä meidän perheessämme syötiin, oli Kaukajärven Kotipizzan Opera Special runsaalla oreganolla.
Tosin isäni makuun sekin oli liian tulista ja erikoista ruokaa. Häpesin lapsena silmät päästäni, kun isä kyseli Mäkkärissä, eikö täältä saa höyrymakkaraa.
Lapsuudessani haimme joskus noutoruokaa lähimarketistamme eli Turtolan Citymarketista. Take away tarkoitti lämpimän tiskin grillikylkeä ja -broileria sekä mustaamakkaraa. Ne olivat spesiaaliruokia, joilla herkuteltiin harvoin. Valkoisten pöytäliinojen ravintolassa kävimme perheemme kanssa yhden ainoan kerran niiden yhdeksäntoista vuoden aikana, jotka asuin kotona.
Joskus kävimme ruokaostosten yhteydessä marketin kahvila-ravintolassa. Siellä myytiin lehtipihvejä ja värikkäisiin muovipikareihin aseteltuja, kermavaahdolla koristeltuja jäätelöannoksia. Pikarin sai omaksi, ja säilytin niitä kuin suuria aarteita.
Toki ulkona syöminen ja noutoruoka olivat lama-aikana rahakysymyksiä, mutta kyse ei ollut vain siitä. Take away -tarjonta oli Tampereella yksinkertaisesti suppea, eikä toisten valmistaman ruoan syömisen kulttuuria ollut. Päinvastoin, vielä minun lapsuudessani monessa perheessä ylpeiltiin sillä, että mehän emme muiden tekemiä ruokia syö.
Lihis kahdella nakilla, ranut ja Opera Special…
Halusin saada laajempaa perspektiiviä siihen, miten Suomen noutoruokakulttuuri on muuttunut. Kyselin eri ikäisiltä, eri puolella Suomea asuvilta ihmisiltä Instagramissa, millaisia noutoruokamuistoja heillä on.
”Teini-iässä sain hirveällä vänkäämisellä houkuteltua vanhempani kiinalaiseen ravintolaan Seinäjoella. Molemmat ottivat paistetun riisiannoksen. Vanhempien mielestä ruoka oli liian tulista, joten he ottivat siitä suurimman osan mukaan kotiin ja jatkoivat sitä riisillä. ”
”Isäni tilasi kerran naapuruston juhliin kebabia taksilla. Se oli jotain käsittämättömän hienoa. Kebab oli muutenkin noutoruokaherkkumme. Isä oli töissä Rautatienkadun Suleiman lähellä ja toi sieltä joskus pitakebabeja.”
”Eka noutoruoka oli teininä Rautatienkadun Suleiman kebab. Ei sitä joka viikko voinut hakea, koska viikkoraha ei olisi sellaiseen törsäilyyn riittänyt, mutta kerran kuussa. Maistui taivaalliselle.”
”Asuimme maalla, jossa noutoruokaa ei ollut. Kävimme kaupungissa ehkä kerran kuukaudessa ja reissu tiesi aina Happy Mealia.”
”Parasta junnuna oli, kun pääsi Jämsän Shellille syömään lehtipihviä.”
”Lapsuudenkodissani 80- ja 90-luvuilla ei syöty ikinä noutoruokaa. Kotona tehty oli ainoa kuviteltavissa oleva vaihtoehto.”
”Meillä kotona alkuun noutoruoka oli grillikanaa.”
”80-luvun Uudessakaupungissa ei syöty noutoruokaa. Grillejä lukuun ottamatta noutopaikkoja ei ollut, kaupan tiskiltä ostettiin jotain kebakkoja. Suurinta juhlaa oli, kun lomilla käytiin mummon luona Helsingissä ja hän vei meidät Carrolsiin tai Forumin Manhattaniin syömään pippuripihviä.”
”Hervannassa oli grilli, josta haettiin lapsina melkein joka ilta sipulirenkaita.”
”Muistan puhelinluettelosta pizzerian sivun, josta tilattiin pizzat lankapuhelimella soittamalla. Se oli jännää ja kuuntelimme vieressä hipihiljaa. Valintani oli numero kaksi, Vesuvio, jossa oli kinkkua.”
”Joskus haettiin keskuskioskilta Manun illallinen. Makkaraperunat, kaksi paistettua munaa ja punajuurisalaattia. Kaikki mausteet ja sininen maito.”
”Ainoa lapsuuden noutoruokamuistoni on, kun haimme isän kanssa Lahden torilta Tapolan mustaamakkaraa ja söimme sitä kotona kylmän maidon ja puolukkahillon kanssa.”
”90-luvun alun eineshitti perheessämme oli Pariisin piiras. Se oli alumiinivuoassa ja läpinäkyvässä muovissa. Täytteenä taisi olla riisiä, porkkanaa ja jauhelihaa. Parhaiten sen sai alas ketsupin kanssa, jos alkoi tökkiä.”
”Meillä haettiin aina perjantaisin saunan jälkeen lihapiirakat kahdella nakilla ja kaikilla mausteilla Euran keskustan ainoasta nakkikioskista. Muistan tuoksun vieläkin, vaikka siitä on aikaa 46 vuotta.”
Millaista on 2040-luvun noutoruoka?
Vastauksia lukiessa tuli kaihoisa olo ja hirveä nälkä! Muistan vieläkin, miltä grilliltä haetut, foliopussiin pakatut, kurkkusalaatin pehmentämät poimuranskalaiset tuoksuivat auton takapenkillä. Oli maailman parasta ajella isän kanssa illalla keskustaan grillille, hakea ranut, katsella kaupungin valoja ja haaveilla ruoasta.
Kun katselin lohinigirejä soijaan dippaavaa tytärtäni, mietin, mitä mahdamme syödä 2040-luvullla, ja kuinka paljon syömme ravintolaruokaa? Nykyään osa ravintoloitsijoista jopa pelkää, että noutoruoka tuhoaa ravintolakokemuksen arvokkuuden. Minun maailmassani sekä noutosushille että valkoisille pöytäliinoille on hetkensä, enkä ole asiasta huolissani.
Mitä arvelet: mistä tällä hetkellä eksoottisesta tai jopa tuntemattomasta ruoasta voi tulla kansansuosikki, jota haetaan parinkymmenen vuoden kuluttua Nokian Citymarketista?
