(*Söin ja join ilmaiseksi.)
Terveisiä viinin ihmemaasta, johon sukellan koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Parin vuoden päästä uskallan sanoa ehkä jo osaavani jotain. Parhaita kokemuksiani ovat olleet yllättävät, tuttuja tuoksu- ja makuelämyksiä rikkovat viinit. Uskomattomin tähän asti nauttimistani viineistä on ehdottomasti ollut Frenckellin Vinikylässä nauttimani Francoise 1er 2009. Nyt sain pitkästä aikaa maistella viiniä, joka jäi kiinnostamaan ja häiritsemään lähes samalla tavalla.
Ihana Pikkubistro Kattila järjesti pari viikkoa sitten keväisen viinitastingin. Ravintola esitteli illassa omia viinejään, ja paikalla oli myös Viinitallin poppoo, joka maistatti osallistujilla valikoimaansa. Pöydät notkuivat tapaksista. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun söin Kattilan tapaksia. Peukku ylös! Ravintola yhdisti taas kotimaisen luomun välimerellisiin makuihin kekseliäällä tavalla, silti liikoja kikkailematta.
Aloitin Viinitallin kuohuvilla. Cantina Novelli Millésime Brut Blanc de Blanc oli kuohuviiniksi yllättävän paahteinen ja voinen. Voisin kuvitella tämän jopa maksan pariksi. Yksi illan lempitapaksistani oli kylmäsavulohella ja sitruunalla täytetty. Yhdistelmä oli täydellinen, juuri tätä kaipasin. Ylellistä fiilistä harmaaseen maanantaihin työviikon keskelle.
Halusin testata kontrastiksi aivan toisenlaisen kuohuvan, kuivemman ja hapokkaamman. Capital Vidalin Palau Sola oli kapeampi, mutta ei todellakaan mitään tuosta vain kurkusta alas solahtava perusskumppa. Palau Solassakin oli hieman paahteisuutta ja kirpeää hedelmäisyyttä. Viini pärjäsi jopa salamitapakselle. Salamin alle oli sivelty makeanmausteista tomaattichutneyta, johon koko pöytäseurueemme innostui. Chutney toimi hyvin myös munakoison kanssa. Taas irtosi ideoita kotikeittiöön.
Suurin elämys oli kuitenkin vielä tuloillaan. Illan pimetessä kaikkien lasit alkoivat täyttyä punaviinistä, ja minäkin päätin täyttää lasini punkulla. Olen aikaisemmin kertonut Pinot noir -vammastani, joka alkoi lientyä vasta, kun Pullon henkien Katri ja Heikki maistattivat minulla paria aivan uskomatonta, luonteikasta ja kiinnostavaa Pinotia.
Siispä valitsin Viinitallin valikoimasta löytyvän luomupunkun, Domaine Begude Pinot noirin.
Wou.
Wou.
Olen tähän asti luullut, että petrolisuus on vain valkoviineille tyypillinen tuoksu ja maku. Väärässä olin. Tämä viini tuoksui hieman petrolille, öljylle ja jopa hiukkasen mutaiselle maalle. Ei siis mikään helpoin seurusteluviini nirsolle keltanokalle, mutta meikäläinen osasi jo arvostaa tätä. Viimeistään nyt lupaan pyhästi, etten enää koskaan hauku Pinot noiria litkuksi.
En tosin tiedä, mikä olisi oikea ruoka tälle viinille. Viini oli sellainen, että se tarvitsee just eikä melkein täydellisen makuparin. Itse lähden hakemaan vaikeiden viinien kohdalla sopivia ruokia aina juustoista. Pitää hiukan googletella ja selvitellä viisaammilta, mikä ruoka tuohon viiniin sopisi, niin voisin hankkia pullon täydelliselle illalliselle.
Lienee sanomattakin selvää, että tätä viiniä en todellakaan sylkenyt lasiin. Tämä selittänee sen, että tasting-muistiinpanoissani alkaa loppuillasta esiintyä lauseita tyyliin ”selvitä Pöllölaakso” ja ”GWS”. Otan kiitollisena vastaan tietoja ajatuksenjuoksustani.
Kattilalle ja Viinitallille kiitokset tunnelmallisesta illasta. Jo tämän Pinot noirin vuoksi kannatti tulla. 🙂 Odotan innolla, mitä Kattila kehittelee kilpailuannoksekseen tämän kesän Tamperradaan.
