Tampereen Rautatienkadulla sijaitseva ravintola Kajo todistaa, että kun liikeidea on loistava, asiakkaat raahautuvat paikalle vaikka pää kainalossa – tai ratikkatyömaasta huolimatta.
Välimeri kohtaa metsän
Kajo on pieni ja luonnonläheinen, mutta äärettömän kunnianhimoinen ravintola. Keittiössä voimansa yhdistävät kreikkalaissyntyinenPanagiotis Lykoudis ja Dabbalistakin tuttu Veli-Matti Lampinen.
Yhdistelmä on samaan aikaan erittäin suomalainen, mutta myös välimerellinen. Kajossa lautaseltaan saattaa löytää niin koivunlehtiä kuin kesäkurpitsaakin. Luonnonläheinen tyyli näkyy pelkistetyssä salissa, jossa on puun ja vihreän sävyjä. Suurella peräseinällä on esillä säilöttyjä metsän makuja. Uutteet ja öljyt eivät ole vain koristeita, vaan purnukoista voidaan pirskotella aromeja annosten päälle.
Osa ruoasta tarjoillaan välimerelliseen pitotyyliin, siis jaettavina annoksina. Tyylillä, jota nykyään vihataan ja rakastetaan kiihkeästi.
Alkuhypeä ja hapuilua
Kävin ensimmäisen kerran Kajossa viime kesänä, kun hype oli kuumimmillaan. Vesa Laitinen oli rankannut ravintolan Aamulehdessä neljän tähden paikaksi, ja Kajon lounaallekin oli kova tunku.
Nyt alkukohina on tasaantunut, ja ainakin aukioloaikojen perusteella Kajo on tällä hetkellä vain illallisravintola. Lauantaina syömään pääsee tosin jo kahdesta lähtien.
Viime kesän käyntini Kajossa oli lupaava, mutta en ollut vielä täysin myyty. Parhaita paloja tuolloisella illallisella olivat juurileipä, koivulla marinoidut frittimuikut ja kiinnostavat viinit. Etenkin eräs vahvasti tamminen ja paahteinen Chardonnay, joka sopi yhteen jopa ylikypsän lihan kanssa, jäi mieleen.
Sen sijaan annosten syöminen tuntui hankalalta, ja kaupungin parhaaksi ylistetty risotto onnahteli. Edellä mainittu mehevä liha oli vaikea jakaa, sillä se tarjoiltiin runsaassa liemessä. Meillä oli haarukat ja veitset, mutta ei lusikkaa. Ja vaikka lusikat olisi tuotu, nesteen ryystäminen samasta kiposta alkaa olla omaan makuuni turhankin sosiaalista. Joidenkin annosten jakaminen on yksinkertaisesti vaikeaa, ja homma menee sottaamiseksi.
Limerisoton koostumus oli täydellinen. Riisi oli al denteä ja annos valuva, mutta ei vellimäinen. Sen sijaan suolaa oli aivan liikaa – ja minä rakastan suolaista ruokaa. En maistanut limeä lainkaan suolan alta, ja annoin asiasta palautetta.
Onnahtelusta huolimatta henkilökunnasta huokui into ja ylpeys, jollaista ei joka ravintolassa näe. Otteista huomasi, että Kajo on heidän rakas lapsensa, ja he ovat todella kiinnostuneita ruoasta ja viineistä. Käynnistä jäi yksinkertaisesti älyttömän hyvä mieli. Olin iloinen, kun Kajo pamautti heti ensimmäisenä vuotenaan Suomen 50 parhaan ravintolan joukkoon, sijalle 18!
Ruokavalioista ei valitettu
Toisella käyntikerrallani olin liikkeellä ison seurueen kanssa. Maksoin syömiseni itse, mutta tässä arviossa en poikkeuksellisesti erittele hintoja. Suurelle seurueellemme oli nimittäin räätälöity oma menunsa, joka maksoi juomineen muistaakseni noin 130 euroa per nokka. Alkupalat Kajossa maksavat noin kympin, pääruoat 20 – 30 euroa ja jälkkärit vajaan kympin.
Sen lisäksi, että meitä oli paljon, porukassa oli ruokavaliorajoitteita. Jännitin hieman, mitä meille tarjottaisiin. Iloiseksi yllätykseksemme annoksia ei jouduttu muuttelemaan juuri lainkaan. Allergioihin ja elämäntapoihin sopivat ruoat löytyivät listalta lähes sellaisinaan sopivina.
Menussa oli nyt paljon kotimaisia kasviksia ja lähivesien kalaa. Aluksi nautimme raikkaanhapokkaan, kaalipainotteisensalaatin. Annos oli koristeltu marinoiduilla voikukannuppusilla, jotka maistuvat suolaisilta, hieman kapriksilta (jos kiinnostaa ensi kesää ajatellen, ohjeen marinoituihin voikukannuppuihin löydät täältä).
Yksinkertainen, mutta odotuksia nostattava aloitus.
Niin hyvää kaalia, että itkettää
Ruokamatka jatkui kaalin merkeissä. Ville oli käynyt juuri Kajossa työillallisella ja tiesi hieman, mitä tuleman piti. ”Tää on huikee”, hän hykerteli. Minä taas ihmettelin, kun eteemme tuotiin pari lankullista aika vaatimattoman näköisiä, ymmärtääkseni hitusen esikypsennettyjä kaalinlehtiä.
Kaali oli täytetty karamellisoidulla sipulilla, ja ideana oli pyöräyttää lehti tortillaksi ja haukata vaikka kädestä. Tein työtä käskettyä ja koin ihmeen.
Siis tämähän on jumalaisen hyvää.
Lähes pelkkä sipuli ja kaali. Muuta ei tarvita, kun raaka-aineet ovat parhaat mahdolliset ja kypsyysasteet täydelliset.
Kala ja punkku ne yhteen sopii
Tällä kerralla pidin lähes kaikesta syömästäni. Vähiten innostuin vanhan kansan tyyliin keittämällä täysin kypsäksi muhennetusta kalasta, joka oli muistaakseni siikaa tai kuhaa. Mielestäni ylikypsyys tuhosi kalan hienovaraiset aromit, eikä koostumus ollut miellyttävä. Aika moni muu oli samaa mieltä, mutta seurueeseemme maistui pari tämänkin annoksen ystävää.
Pidin kuitenkin kalan kanssa tarjotusta ranskalaisesta roseesta. Sen maussa ja tuoksussa oli hitunen rakastamaani ruusunmarjaviiliä.
Väliruokana tarjoiltiin hapanmaitovaahto, joka oli huoneenlämpöinen. En erityisemmin välitä maidosta, en varsinkaan lämmenneestä sellaisesta. Olisin kaivannut jotakin selkeästi kylmää ja raikkaampaa.
Rohkea napakymppi sen sijaan oli kala-annos, jossa oli taas siikaa tai kuhaa (pahoittelut, kun en muista kumpaa) ja herukalla raikastettua kastiketta. Annoksen viimeistelivät kalan päälle ripotellut raikkaankirpeät koivunlehdet. Vielä villimmän kortin annoksesta teki se, että juoma oli punaviiniä. Tässä vaiheessa sydämeni lähes hakkasi. Tällainen uhkayritys voisi olla täydellinen katastrofi. Nyt se oli napakymppi.
Minä olen maallikko enkä tiedä, kuinka he sen tekivät, mutta vaalea kala, herukka ja punkku todella sopivat yhteen, eikä kalan maku hukkunut tummien sävyjen alle. Itse en tähän pystyisi, eikä jokainen ravintola-alan ammattilainenkaan.
Leipä, jonka vuoksi voisin kuolla
Vaikka en ole jälkiruokaihminen, menun päättänyt makea oli ihastuttava: pikkuruinen suklaalla kuorrutettu donitsi, joka oli leivottu hapanjuureen. Happamuuden, sitkon, pehmeyden, makeuden ja leivontamausteiden yhdistelmä oli hekumallinen.
Kajon juurileipä on oma lukunsa. Se on ehkä parasta tamperelaista ravintolaleipää, jota ostaisin mukaan, jos se vain olisi mahdollista. Kujertelin kauniisti ja pyysin, olisiko mahdollista saada ylimääräistä leipäannosta paahdetun voin kera. Se onnistui, ja tulin hyvin onnelliseksi.
Rohkeaa, mutta raikasta
Viime kesään verrattuna tyyli oli nyt suomalaisempi. Joka ikistä annosta ei tarvinnut jakaa kaverin kanssa, vaan kaikki saivat esimerkiksi omat pääruoat ja jälkkärit. Linjaus on toimiva, sillä syöminen oli nyt mukavampaa ja helpompaa.
Ruoista jäi mieleen raikkaus. Vegetartarissa oli kananmunankeltuaista, mutta myös hapokasta vadelmaa. Lautasella oli marjoja, männyn ja koivun aromeja, hapatettuja kasviksia ja vaaleita kaloja. Vaikutelma oli keveä ja vaivaton, vaikka joitakin raaka-aineita oli työstetty pitkään.
Viinit olivat taas erittäin hyvät, ja kalan parittaminen uhkean punkun kanssa osoittaa melkoista taituruutta. Myös Kajon alkoholiton juomapaketti ansaitsee peukun. Ville lähti suoraan ravintolasta Jukolaan suunnistamaan, eikä juonut alkoholia.
Valkoviinin sijaan hänelle tarjottiin muun muassa rypälemehua, joka oli siis mehua, ei alkoholitonta viiniä. Se ja moni muu alkoholiton uute olivat todella hyviä, ja makujen yhteensopivuutta ruokien kanssa oli todella mietitty.
Kiitos palvelusta!
Palvelu oli taas iloista ja huomioivaa. Ei tullut lainkaan sellainen olo, että voi, onkohan meistä vaivaa, kun meitä on pienessä tilassa näin monta, ja yksi ei syö vehnää, toinen ei lihaa ja kolmas on allerginen äyriäisille. Palvelussa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista nutinaa, vaan käynnistä jäi hemmoteltu ja huomioitu olo.
Ratikkatyömaasta huolimatta Rautatienkatu on yksi Tampereen ja koko Suomen parhaita ravintolakatuja. Sen varrella sijaitsevat ravintola C, Bertha ja nyt hieman rennompana täydentäjänä Kajo. Mikä mahtava trio!
