Kun kävin Viikinsaaren ravintolassa brunssilla kesällä 2013, teki mieli pillahtaa itkuun. Tunnelma ja tarjonta olivat kuin halvimman Tallinnan-laivan buffetista: prinssinnakkeja ja valmiita lihapullia, joita kieri lattioilla. Ystävällinen henkilökunta teki parhaansa, mutta reissun kohokohtia olivat laivamatka, miljöö ja luonto, ei huvilaravintolan ruoka.
Tuoretta ja itse tehtyä ruokaa
Muutama vuosi kului, ja sitten tapahtui ihme. Keittiötä alkoi luotsata monissa liemissä keitetty Anette Mellin. Yhtäkkiä Viikinsaaren ravintola sai suitsutusta Aamulehden Vesa Laitiseltakin.
Pääsin toteamaan kovan tason viime kesänä, kun Anette kutsui joukon tamperelaisia bloggaajia pr-brunssille. Poissa olivat nauravat nakit, ja tilalla oli itse kasvatettuja yrttejä, lähituottajien lihoja ja juustoja, tuoretta kalaa ja itse tehtyä pannaria.
Kun mietimme, missä juhlistaisimme tänä kesänä hääpäiväämme, valinta oli helppo. Laivamatka Viikinsaareen olisi kiva ohjelmanumero, ja ruokaa on mukava nauttia luonnon helmassa. Oman säväyksensä illalliseen tuo tietenkin upea pitsihuvila, joka on koko Tampereen vanhin ravintola. Nyt Viikinsaaren ravintola viettää 120-vuotisjuhlaansa.
Kuten kuvista näkyy, ympäristö on täysin omaa luokkaansa. Ravintolassa on suuri sali, lasiveranta ja vielä ulkoterassi. Saimme pöydän verannalta, jonka ikkunasta katselimme Ahlmanin lehmiä, jotka viettävät kesälomaa Viikinsaaressa.
Kerrankin kiinnostavia tapaksia
Heti alkuun vinkki: jos tilaat etukäteen ravintolan juhlavuoden menun (65 e), laivalipun hinta hyvitetään illallisesta. Me päätimme kuitenkin tilata listalta, sillä kala kiinnosti.
Aloittelimme rennommalta terassilistalta valitulla, suomalaishenkisellä tapaslajitelmalla (16 e). Annos oli runsas, ja hinta-laatusuhde varsin kohdillaan. Lautasella oli esimerkiksi perunasalaattia, savulohta, fenkolisilakkaa ja marinoitua sipulia. Raaka-aineita oli työstetty, ja sieltä täältä pirskahteli suuhun ihania etikka-, suola- ja täyteläisyyspommeja.
Totesimme, että espanjalainen tapaslajitelma on itse asiassa usein tylsä. Kuka tahansa osaa avata oliivipurkin, leikata juuston ja chorizon. Maksan kuitenkin mieluusti siitä, että joku toinen marinoi, pikkelöi ja kypsentää raaka-aineet puolestani, ei vain asettele niitä lautaselle. Tässä tapasannos onnistui erinomaisesti.
Kesä lautasella
Varsinaisiksi alkuruoiksi tilasimme tuorehernekeiton Ahlmanin paneroidun fetaisan kera ja kylmäsavulohta hollandaisekastikkeen ja fenkolin kanssa (molemmat 11 e). Voi jehna! Herneistä maistoi, että ne olivat oikeasti tuoreita, eivät säilöttyjä sokeriherneitä. Keitto oli lempeä ja makea, mutta siinä oli pientä karvautta, jota tuoreessa herneessä on.
Lohiannos oli kaunis kuin taideteos. Hollandaise oli täyteläistä ja hapokasta, ja sitä oli juuri sopiva loraus. Fenkoli oli raikastava piste iin päälle.
Risottohymy kasvoilla kotiin
Pääruoista valitsimme päivän kalaa, joka oli siikaa porkkana-voikastikkeen ja kesäperunan kera (27 e). Toinen annos oli pinaattirisotto (22 e), jonka saa halutessaan myös vegaanisena. Ihastunut huokailu jatkui. Kala oli kypsennetty täydellisesti. Pinta oli rapea, kalan liha pehmoista. Porkkanat oli jätetty al denteiksi, ja kastike oli hekumallisen hyvää.
Todellinen yllättäjä oli risotto, jonka tilaaminen ravintolassa on aina villi kortti. Tällä kertaa jännitin annoskokoa. Mitä jos sieltä tuleekin italialaisen väliruoan kokoinen pienehkö annos, josta jää nälkä?
Pelko oli turha. Todellakin turha. Riisi oli ensinnäkin esimerkillisen napakkaa, risoton koostumus sopivan juokseva. Ja sitä risottoa kuulkaa piisasi! Kittijuustossa ei oltu säästelty, ja parin haarukallisen jälkeen tajusin, etten mitenkään jaksa enää köyhiä ritareita jälkkäriksi. Risoton pinnalle oli raastettu sitruunankuorta. Se raikasti annosta ja toi lautaselle kaivattua väriä.
Köyhien ritareiden sijaan tilasimme jälkiruoaksi yhden annoksen maatiaismaidosta tehtyä pannacottaa, joka tarjottiin raparperihillokkeen ja ruusunlehden kera (10 e). Annos oli raikas ja pehmeä, kuin lämmin hipaisu poskelle. Ruusunlehti ei maistunut mummon pitseille, kuten ruusuvesi, vaan aromi oli jopa hivenen kirpeä. Mainio koriste ja kontrasti annokseen.
Kiinnostavia viinejä ja iloista palvelua
Myös ravintolan viinilista ansaitsee kehut. En ottanut nimiä ylös ja kuvaillut pulloja, koska olimme ensisijaisesti nauttimassa hääpäivästä, enkä ollut varma, tekisinkö illasta postauksen. Mieleeni jäi kuitenkin ihana espanjalainen Albariño, jonka tuoksussa oli päärynää ja hunajaa, mutta maku oli sangen mineraalinen. Pitäisi tutustua paremmin tähän aromikkaaseen rypäleeseen, joka sopii kalaruoille, ja jonka pelkkä tuoksu vie mielen Atlantin rannikolle.
Palvelu oli todella mukavaa. Ilahdun aina, kun tarjoilija osaa viritellä luontevasti jutun juurta, eikä kommunikointi rajoitu pelkkään kysymykseen ”maistuiko”. Tarjoilija innosti meidät pieneen viinintastingiin, ja päädyimme maistamaan lopulta lähes kaikkia valkoviinejä pienen tilkan.
Alkuillasta ravintolassa oli rauhallista. Turvavälit oli helppo pitää sekä ravintolassa että laivassa, ja molemmista löytyi käsidesiä.
Kaiken kaikkiaan kokemus oli joka pennin arvoinen. Viikinsaari on turistikohde, mutta sen ruoka on valtavan paljon parempaa ja laatuunsa nähden edullisempaa kuin monessa muussa kesäkohteessa.
Ylipäätään kaipaisin enemmän tällaista kesäruokaa suomalaisiin ravintoloihin. Aurinkoisena päivänä kaipaan raikasta, kotimaista kasvis- ja kalaruokaa, en jättimäisiä burgereita ja norjalaista lohta.
Avoinna syyskuun alkuun asti
Illallisen päätteeksi teimme vielä pienen kävelyretken saaressa. Paluumatkalle saimme hienon auringonlaskun. Elokuinen hääpäivä ei olisi voinut olla romanttisempi pakomatka arjesta.
Viikinsaaren ravintola on tänä vuonna poikkeuksellisesti auki 6.9. asti, koska kausi päästiin avaamaan koronan vuoksi tavallista myöhemmin. Suosittelen lämpimästi käymään saaressa syömässä ja vaikka luontoretkellä tai saunassa. Upea pitsihuvila on nyt arvoisissaan käsissä, ja lasikuistilla istuskellessa pääsee leikkimään wanhan ajan herraswäkeä.
