Perjantaina se päättyi lopullisesti, opiskelu. Räävittyäni kasaan kahdet maisterin paperit, järkyttävän kasan opintopisteitä ja mitä kummallisempia sivuaineita päätin juhlistaa yhden elämänvaiheen päättymistä. Olen tähän asti missannut kaikki isot kissanristiäiseni töiden vuoksi, mutta nyt päätin kiittää itseäni kymmenen vuoden järjettömästä raatamisesta. Ja mikäs sen mukavampi tapa palkita itsensä kuin viettää ilta hyvässä ravintolassa rakkaiden ystävien seurassa.
Valitsimme paikaksi Satamakadulla sijaitsevan Henriksin. Ravintola on ollut pitkään toiminnassa, mutta jostain syystä sen tunnettuus ei ole niin hyvä kuin paikka ansaitsisi. Tosin viime vuosina Henriks on saanut nostetta lähdettyään mukaan tamperelaisravintoloiden Food Is Art -liikkeeseen. Käsitykseni perusteella ruokalistaa on kevennetty ja freesattu, ja suunta on enemmänkin Berthassa ja C:ssä kuin perinteisissä pihvipaikoissa.
Pieni ravintola oli perjantaina täynnä pikkujouluseurueita. Salissa on hiukan sama ongelma kuin Berthassa. Tilaa on niin vähän, että salin jakaminen sermeillä tekisi paikasta tunkkaisen. Avoimessa salissa taas ei voi välttyä kuulemasta naapuripöydän keskustelua – etenkään, jos pöydässä istuu suht tuhdissa humalassa oleva pikkujouluseurue. Sali oli muutenkin hieman alaston. Seinille voisi kehittää jotain väripilkkuja, taidetta tai vastaavaa, joka elävöittäisi tunnelmaa.
Valitsimme sopivan suppealta listalta Menu Henriksin. Toinen menuvaihtoehto olisi ollut kasvismenu. Kasvisvaihtoehtokin oli houkutteleva, mutta olin niin nälkäinen, että päätin ottaa runsaamman, lihaa ja kalaa sisältävän vaihtoehdon. Iso plussa kuitenkin siitä, että myös kasvissyöjille on tarjolla useita, mietittyjä vaihtoehtoja.
Mukavat kokemukset alkoivat jo leivästä. Harvoin tulee rohmuttua koko leipäkoria tyhjäksi, mutta sekä tumma että vaalea leipä olivat niin maukkaita, että vain murut jäivät jäljelle. Ensimmäinen ruokalaji oli kurpitsakeitto inkiväärivaahdon ja paahdetun porsaankyljen kera. Keitto oli samettista, ja suolainen liharouhe komppasi sitä hyvin. Inkivääriä en kyllä maistanut yhtään, ja koristeena ollut ruohosipuli peitti hennon aromin turhan tehokkaasti.
Seuraavaksi saimme maistella poroa, kangasrouskua ja puolukkaa. Poro oli tarjoilijan mukaan pastarmia, tässä tapauksessa kylmäsavustettua leikkelettä. Pastramihan voi tarkoittaa lähes millä tavalla valmistettua, pippuroitua tai muuten maustettua leikkelettä. Poroa oli annoksessa aika naftisti. Maut olivat tosin kohdallaan. Puolukat ja salaatin mukavan makea vinegrette sopivat hyvin yhteen. Valkosipulimajoneesi ei ollut liian päällekäyvää, vaan annos oli todella tasapainoinen. Mutta enemmän sitä hyvää lihaa, pliis!
Kolmas ruokalaji yllätti kaikki positiivisesti. Menussa kuha, kukkakaalirisotto ja valkoviinikastike eivät herättäneet suuria intohimoja, mutta voi hyvää päivää mikä makuelämys. Kukkakaali oli ymmärtääkseni risotossa erikseen, risoton päälle kaadetun kukkakaalipyreen muodossa. Pyreen päällä oli vielä cashew-pähkinää, joka toimi syntisen hyvin. Kukkakaali ja cashew, siinä seuraava makuyhdistelmä, jota kokeilen kotona aivan varmasti. Kuha oli tuoretta ja hyvin paistettua. Valitettavasti yhdelle meistä sattui todella ruotoinen pala. Muiden kala oli perattu hyvin.
Sen sijaan menun suurin annos, karitsa perunapyreen ja timjamikastikkeen kera oli pettymys. Karitsa oli ihan muhevaa ja maukasta, mutta perunapyre, siis muusi, suorastaan mautonta. Timjamikastiketta oli melko vähän, eikä se riittänyt tuomaan annokseen makua, koska lihan liemi laimensi kastiketta. Kasviksiksi olisin kehittänyt jotain aromikkaampaa kuin paahdettua tomaattia. Tomaatit talvella eivät muutenkaan sovi itseään suomalaisena ravintolana mainostavan Henriksin filosofiaan. Totesimme kaverini kanssa, että jos olisimme tilanneet menun sijaan vain yksittäiset annokset, olisimme pettyneet, koska kuvittelimme listan perusteella karitsan peittoavan kuhan.
Juustolautasella oli Mouhijärven juustolan valkohomejuustoa, sinihomejuustoa Suonenjoelta sekä voimakas sveitsiläinen Appenzeller. Juustot tarjoiltiin viikunahillokkeen kera. Valkohome oli ihan ok, Appenzeller omaan makuuni liian ärhäkkä, jopa ammoniakkinen. Kaikkien suosikki oli kotimainen sinihomejuusto, joka maistui erinomaiselta makean, mutta ei liian äitelän hillokkeen kanssa.
Jälkiruoka jakoi porukan mielipiteet tiukimmin kahtia. Pidin todella paljon raikkaasta, mutta aromikkaasta jogurttipannacotasta. Se oli kaikkien mielestä paljon parempaa kuin tavallinen kermapannacotta. Kiivikuutiot, persikkakastike ja mansikkasorbetti olivat mielestäni oivalliset lisukkeet. Annos oli raikas, vastavärit tekivät siitä visuaalisesti pirteän ja oli mukava maistella erilaisia suutuntumia, hyydykettä, kastiketta, hileistä sorbettia ja krouveja kiivinpaloja. Toiset taas olivat sitä mieltä, että kiivi ei sopinut annokseen ollenkaan, sitä oli liikaa ja pelkkä kuutiointi oli laiska ratkaisu.
Menun annokset olivat pienehköjä, mutta karitsaa oli niin iso möhkäle, että miehetkin tulivat täyteen. Kuuden annoksen menu maksoi 57 euroa, mikä on todella kohtuullinen hinta tämän tasoisesta ruuasta. Lähes samalla hinnalla kamalassa Arthurissa sai vain mukiinmenevän alkuruuan ja karmean pihviannoksen. Henriks on loistava paikka maistella kekseliäitä ja hyvin valmistettuja ruokia ajautumatta vararikkoon.
Puolet seurueestamme selvisi skumpalla ja vedellä, puolet otti koko viinipaketin, joka maksoi 35 euroa. Lasilliset olivat todella runsaita. Itse olisin ollut ihan päissäni tuon satsin jälkeen. Tuntuu jälleen aivan ihmeelliseltä, että ihan ok viinipaketti näin hyvässä paikassa voi olla noin halpa, kun esimerkiksi Stefan´s Stakehousesta ei löydä etsimälläkään kohtuuhintaisia helmiä. Viinipaketista jäivät mieleen kuhan kanssa tarjoiltu Moscatel ja poron kyytipojaksi tuotu Pinot Noir. Moscatel oli hämmästyttävän kuiva, vaikka tuoksu oli metinen ja makea. Pinot Noir on aika usein mehumaista, mutta tämä oli aika tuhtia ja väriltään rubiiniin taittuvaa.
Palvelu toimi paremmin kuin suomalaisissa ravintoloissa keskimäärin. Minua häiritsi hiukan se, että pöydässämme kävi useita eri henkilöitä tuomassa ruuat, esittelemässä ne, kaatamassa viiniä ja vettä. Jossakin vaiheessa tajusin, että keittiössä taitaa olla aika tiukka hierarkia, jonka mukaan toimitaan. Nuorimmat ja kokemattomimmat tarjoilijat vain tuovat annokset pöytään ja kaatavat lisää vettä, toivottavat hyvää ruokahalua ja luikkivat tiehensä. Isäntänä toimii vanhempi herra, joka esittelee ruokalajit, viinit ja rypälelajit. Itse kokit taas käyvät tarjoilemassa ja esittelemässä lämpimän pääruuan, tässä tapauksessa karitsan.
Isäntä taisi kuulla, kun ihmettelimme, miksi jokin ruokalaji vain tuotiin pöytään tarkemmin esittelemättä. Hän kiisi salamana paikalle ja esitteli annoksen. Henkilökunta siis katselee ja kuuntelee koko ajan, mitä salissa tapahtuu eikä vain katoa mustaan aukkoon kiikutettuaan lautaset pöytään.
Suosittelen, ehdottomasti. Matkaa Berthan ja C:n innovatiivisuuteen on vielä, mutta Henrik´s on harppauksen edellä suurinta osaa Mansen ravintoloista.
Tuomio: 4 tähteä
PS. Löysin myös oivallisen säilytyspaikan graduilleni. Haettuani kovakantisen prujuni painosta ja pulitettuani siitä värejä sisältävien grafiikoiden vuoksi melkein huntin, päätin, että tuolle on perkele tultava jotain käyttöä. Meidän vessastamme löytyy nyt akateemista lukemista, jota voi hyödyntää, jos paperi sattuu loppumaan…
Pakko mainita vielä pieni, mutta iloinen detalji. Täällä gin and tonic on tehty tiukimman koulukunnan mielestä ainoalla oikealla tavalla, Hendricksin ginistä. Mausteena kurkkua, ei sitruunaa, vaikka kaikki vissiin luulevat, että sitruuna on aito ja alkuperäinen lisuke.
Ja tarkennan vielä ennen kuin joku innokas insinööri ehtii kommaamaan. Itse en ole mikään GT-fanaatikko, enkä ole kyseisen drinkin historiaan ja anatomiaan pahemmin perehtynyt. Seurueessamme ollut GT:n ystävä kehui, että täällä drinkki on kuulemma tehty oikein, koska kurkku ja Hendricks tekevät tämän drinkin. Toinen asiantuntija taas huomautti, että Hendricksillä ja kurkulla ei voi olla mitään tekemistä GT:n oikeaoppisuuden kanssa, koska kyseinen gini tuli markkinoille vasta 90-luvulla, ja laivastossa juotiin vuonna kivi ja nakki limemehua keripukin ehkäisemiseksi. Joku hifistelijä voi kertoa, miten tämä drinkki nyt sitten kuuluu tehdä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Henriksin tarjoilema GT miellytti kaveriamme, joka vissiin useimmiten pettyy tapaan, jolla ravintolat ja baarit tekevät tämän drinkin.
Hei. Kiinnostavia juttuja sinulla. Olen innoissani siitä, että Tampereella tehdään paikallista ja hyvin kirjoitettua ruokablogia. En tiedä toista vastaavaa täällä, mahtaako ollakaan. Tämä teksti vaikutti siihen, että päätin järjestää valmistujaisillalliseni Henriksissä.
😀 Kiitos!
annokset näyttävät pieniltä. eikö tuo trendi ole jo mennyt? hyvä, että arvioit ruuoan täyttävyyden.
Stefans on kallis, mutta tasalaatuinen ja huippu. 5 -ruokalajin maistelumenun viinipaketti taisi olla 39 euroa ja huomattavasti vähemmän kuin kolme ruokalajia listalta. Jostain syystä maistelumenuja ei ole mainittu netissä. Eivät mielestäni sovikaan ravintolan henkeen. Isot ronskit annokset tekevät tuloaan. Siihen ympärille sitten kasataan lisukkeita. Henriks näyttää kuvien perusteella vanhan aikaiselta.
Hei! Kirjoitin arvion noin vuosi sitten, mutta muistikuvani mukaan eivät ne annokset mahdottoman pieniä olleet, vaan omaan makuuni juuri sopivia. Todella pienet, mielestäni liiankin pienet, mutta laadultaan upeat annokset on esim. Hellassa ja Huoneessa.
Henriks on perinteisempi ja varmempi paikka kuin vaikka Bertha tai C, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla (jo hieman jämähtäneesti) perinteinen kuin vaikka Tillikka tai Antika. Toisaalta annoksen kokoon, perinteikkyyteen, moderniuteen ja vastaaviin liittyvät arvostukset taitavat olla makuasioita. Minä en kaivannut Henriksissä isompia annoksia, vaan kokonaisuus tuntui melko tasapainoiselta.
Enpä tiennytkään, että Stefansissa on maistelumenu. Aika jännä juttu, en todellakaan osaisi edes kysyä niitä tuossa paikassa, ellen tietäisi maistelumenuita olevan saatavilla. Kiitos vinkistä!