Arvostelu: Hella ja Huone on entistä monipuolisempi huippuravintola

Hella ja Huone  on yksi tiiviimmin seuraamistani tamperelaisravintoloista. Uskallan jo sanoa, että olen saanut katsella läheltä tämän ravintolan evoluutiota. Hella ja Huone sijaitsee talomme kivijalassa, ja sinne livahtaminen oli etenkin lapsen vauva-aikoina helppo ratkaisu, kun halusimme viettää illan kaksin. Kallisarvoista aikuisten aikaa ei tuhraantunut matkoihin, ja jos hoitajalle tuli hätä, koti oli vain hissimatkan päässä.

Olen maistellut näiden vuosien aikana niin Juho Rajamäen ruokataidetta, Roni Toivarin maanläheistä ja luovaa leikkisyyttä ja Markus Rosenbergin klassista tinkimättämyyttä. Hella ja Huone oli ensimmäinen ravintola, johon uskalsin mennä pitkälle illalliselle 4-vuotiaan kanssa. Kokosinkin tuolloin vinkit onnistuneeseen fine dining -ateriaan lapsen kanssa.

Uudet yrittäjät toivat osterit ja leikkeleet

Hellasta on siis tullut minulle tuttu ja rakas paikka. Se on myös vuodesta toiseen Tampereen parhaat ravintolat -listallani. Tänä kesänä Hellassa koettiin suuri muutos. Ravintola oli pitkään henkilöitynyt tähtikokki Arto Rastaaseen. Nyt puikkoihin astuivat uusina yrittäjinä keittiömestari Ilmari Saarikoski ja aiemmin salin henkenä tunnettu sommelier Humberto Pulido Garcés.

Ilmari ja Humberto ovat kertoneet pitävänsä kiinni siitä, että Hella ja Huone on fine dining -ravintola. Kotimaisia lähituotteita käytetään edelleen runsaasti, mutta ideologia ei ole ehdoton. Tärkeintä on se, että raaka-aine on laadukas ja maukas, ja ravintolalla on tunnistettava linjansa.

Pitkän illallisen rinnalle on kuitenkin tuotu uusia vaihtoehtoja. Ravintola tarjoilee nyt myös lounasta. Bongasin nettisivuilta toisenkin ihanan uutuuden: ranskalaistyyppisen aperón lauantaisin kello 14−16. Tähän 20 euron hintaiseen suolapalaan sisältyy aperitiivijuoma ja esimerkiksi leikkele- tai juustolajitelma tai ostereita.

Ranskalaisista ostereista onkin tullut nopeasti suorastaan Hellan signature-annos. Uutta ovat myös itse tehdyt makkarat ja leikkeleet. Ravintolaan voi siis poiketa vaikka ennen konserttia tai shoppailuturneen päätteeksi lasilliselle ja nauttimaan jotain pientä.

Kuin Atlantin rannalla istuskelisi

Ensimmäisen Ilmarin luotsaaman illallisen nautin kevättalvella ja olin myyty. Ihastelin kotimaisiin juureksiin painottuvaa pitkää menuta, josta olisi vaivatonta muokata kunnon illallinen myös kasvissyöjälle. Seuraavan kerran kävimme Hellassa heinäkuun alussa, ja nyt otin kamerankin mukaan.

Humberto oli kesälomalla, ja meistä huolehti Nicólo Arnoldi. Myös hän on todellinen salin henki. Milanon läheltä kotoisin olevan Nicólon perheellä on oma ravintola, joten rakkaus ruokaan ja viiniin kulkee suvussa. Nicólon otteista näkee ja kuulee, että hän tietää, mitä tekee. Hän on kartalla jokaisesta ruokalajista, eikä illallisen aikana käynyt kertaakaan ”en tiedä, venaa kysyn keittiöstä” -hetkiä.

Tilasimme yhdeksän ruokalajin maistelumenun (80 e) viinipaketteineen (78 e). Tarjolla on myös viiden ruokalajin menu (62 e/48 e), ja listalta voi koota kokonaisuuden oman makunsa mukaan.

Aloitimme illan samppanjalla ja annoksella, jota Nicólo kehui yhdeksi menun parhaista, eikä suotta. Kaksiosaisessa annoksessa oli pala suolaista silliä, raakakypsytettyä kevätsipulia ja kuohkea, keittomainen perunavaahto omalla lautasellaan. Tuju suolaisuus, hapokkuus ja pehmeys olivat hurmaavassa tasapainossa. Annos oli yksinkertainen eikä kaivannut mitään ylimääräistä.

Ainoan pulman muodosti sipuli. Se oli niin kovaa, että syöminen oli hankalaa, sillä paloittelu ei onnistunut. Isohko pala piti käytännössä syödä kertahaukkauksella.

Seuraavaksi hypättiin järvimaisemasta merellisempiin tunnelmiin. Herkullisen vaahdon ja ohuiden retiisinsiivujen kera tarjoillut sinisimpukat olivat näyttävä annos. Vaahto oli niin maukasta, että teki mieli imeskellä ja ryystää simpukankuoria. Ruokajuoma oli tuoksultaan ja maultaan tasapainoisen hedelmäinen Riesling. Sopivasti happoja, mutta ikenet eivät kuitenkaan kuivahtaneet.

Seuraavaksi siirryttiin suosikkiini eli ostereihin. Keväällä ne tarjottiin punajuurella värjätyn liemen kera, nyt osterinlihan päällä oli mätiä. Tämäkin esillepano kivien päällä oli niin kaunis, että annosta piti fiilistellä hetki ennen hörppäystä. Keskisuolaiselle osterille valittu viini oli terävimpiä napakymppejä aikoihin. Domaine Poiron Dabin Muscadetin tuoksussa oli päärynää ja omenaa. Maku oli kuiva ja mineraalinen, siis täydellinen suolaiselle merenelävälle.

Viinin ja osterin yhdistelmä sai mielikuvitukseni lentämään. Ihan kuin olisin istuskellut Ranskassa Atlantin rannalla, pienen valkoiseksi kalkitun talon edessä, omenapuun alla. Annoksessa oli kaikki: meren suola, tuulen raikkaus ja hedelmät. Pullokin helmeili ihanan huurteisena. Tämän aistielämyksen haluaisin kokea uudelleen.

Voiko tämä yhdistelmä toimia? Voi!

Seuraavaksi vuorossa oli kasvisannos, jota olen kuvaillut muistiinpanoissani näin: ”Suomen kesä lautasella. Luoja mikä vegeannos. Rakastan Hellaa.”

Tartarmaisessa annoksessa oli puikulaperunaa, papuja, palsternakkaa ja yrttejä. Jos raaka-aineet lueteltaisiin minulle, olisin hämmentynyt. Voiko näiden yhdistelmä maistua miltään? Onko tämä kuivaa? Lautasella ainekset loksahtivat kuitenkin saumattomasti yhteen. Ei taaskaan ylityöstämistä, mutta ei myöskään tylsyyttä. Erinomainen hapokkuus, suola ja täyteläisyys. Raikas ja selkeä, sopivan yllättävä kokonaisuus.

Omia makkaroita ja yllättäviä viinejä

Kasvisten ja kalojen jälkeen testasimme ensimmäiset makupalat talon omasta leikkelekaapista. Lautasella oli chorizoa, possumakkaraa ja hirvipastramia, lasissa chileläisen Villardin tilan L´assemblage Grand Vin.

Tässä punaviinissä on useita rypäleitä, kuten Cabernet Sauvignonia ja Syrahia. Tuoksussa on marjoja, tummaa suklaata ja pippuria. Maussa pippuri ja tammi erottuvat vielä selvemmin. Erinomainen vastine suolaisille ja mausteisille liharuoille. Yhdistelmä sopisi pimeään syysiltaan kuin nenä päähän. Onneksi tuolloin sattui olemaan yksi heinäkuun harvoista hiukan viileämmistä päivistä.

Joimme illan aikana pariakin Villardin viiniä, myös Sauvignon Blancia. Veto oli oivallinen, koska chileläiset viinit niputetaan turhan herkästi kategoriaan ”tylsä bulkki”. Villardin viinit osoittavat, että Chilestäkin tekee löytöjä, kun tietää, mitä etsii.

Kala ja sieni ne yhteen sopii

Seuraavaksi vielä kerran pomppaus vesistöihin. Vuorossa oli yksi illan parhaista ja kekseliäimmistä annoksista, talon oma versio fish´n´chipsistä. Rapeaksi leivitetty kalapuikko (joka oli muistaakseni haukea tai lahnaa) tarjottiin herneiden ja upean, umamisen liemen kera. Liemen salaisuudeksi paljastui sieni, osterivinokas.

Jälleen kerran makupari, joka ei olisi omaan mieleeni juolahtanut. Juuri tämä erottaa huippuravintolan hyvästä. Helppo ja takuumaukas tapa tarjoilla kala on yhdistää se perunaan, sipuliin ja hapanmaito- tai voipohjaiseen kastikkeeseen. Sieni ei ole itsestäänselvä kumppani kalalle, mutta annosta maistettuani tuntui siltä, että juuri näinhän tämä kuuluu tarjoilla, mites muutenkaan.

Toinen pääruoka oli rillettenä tarjoiltu kauris, jonka lisukkeena oli porkkanaa ja vadelmaa, sekä marjoina että kastikkeena. Mukavan raikkaat lisukkeet lihalle.

Minähän en makeasta välitä, mutta…

Lämpimien ruokien jälkeen maistelimme  valikoiman ranskalaisia juustoja. Ihan kiva syödä välillä näitä, koska Mouhijärven juustola on vahvasti edustettuna tamperelaisissa ravintoloissa. Lisäksi Hellan menussa on niin kiitettävästi lähiruokaa, että syön osterit ja ranskalaiset juustot ilomielin.

Kahdesta jälkiruoasta suurimman vaikutuksen teki mantelikakku ja -jäädyke, jotka tarjottiin marengin ja hieman yllättäen mustapippurin kera. Pippuri ja manteli, kyllä. Taas nerokas yhdistelmä, joka sai minut ihmettelemään, miten en ole tätäkään kotosalla tajunnut. Pippuria oli kuitenkin vain aavistus. Tarkoitus on antaa pientä potkua, ei peittää hentoa mantelia.

Ei toinenkaan jälkiruoka paljoa hopealle jäänyt, millin vain. Rapaprperipannacotta tarjoiltiin vadelmien ja mallaskeksin kera. Mallas toi annokseen juurevuutta, ja kokonaisuus maistui, vaikka makea ei olisikaan oma juttu. Hienoa!

Tampereen parhaita viiniravintoloita

Viimeiset pari kertaa Hellassa ja Huoneessa ovat olleet kaikkien toiveiden täyttymyksiä ja enemmänkin. Perusvarman tason ravintolassa ärsyttäisi, jos loppusumma kipuaisi illan päätteeksi 200−300 euroon. Näillä summilla haluan yllättäviä makuyhdistelmiä, ja viinien pitää tuoda kokonaisuuteen oma ulottuvuutensa. Kaikki kriteerit täyttyivät nyt. Odotukset ovat siis korkealla, kun menemme perjantaina jälkijuhlimaan hääpäiväämme ja maistelemaan kaveriporukalla Hellan ja Huoneen rapumenun.

Viineistä puheen ollen, Hella ja Huone on ehdottomasti Tampereen parhaita viiniravintoloita Ravintola C:n ohella. Alan ymmärtää viineistä sen verran, että niistä on kiinnostavaa keskustella sommelierin kanssa. Ummikon ei kuitenkaan tarvitse hävetä. Olennaistahan on se, että viinin maku sopii ruokaan, ymmärsi rypäleistä mitään tai ei. Olen saanut Hellassa myös leikkisämpiä juomapaketteja, joissa on ollut esimerkiksi sakea ja olutta.

Tuomio: Tyylikästä ja tinkimätöntä, silti sopivasti kravattia löysänneenä