Downton Abbey -tunnelmaa Näsilinnan ravintola von Nottbeckissa

(*Join ja söin ilmaiseksi)

Kiinnostaisiko lähteä bloggajaporukalla ravintola von Nottbeckin tarjoamalle illalliselle? Ai että kiinnostaako. Raivasin täpötäydestä kalenteristani vapaan illan heti, kun Chef Santeri kyseli asiasta. Koska kaikki lukijani eivät tunne Tamperetta, heitetään tähän pieni historiallinen infopläjäys.

Tampereella 1800-luvun lopulla vaikuttanut von Nottbeckien suku rakennutti upean Milavida-kartanon, joka tunnetaan rahvaan suussa Näsilinnan nimellä. Näsilinnassa käytiin yksi sisällissodan suurimmista taisteluista, ja taistelu Näsilinnasta -elokuva on kuvattu täällä, aidossa ympäristössä. Tila on toiminut museona, mutta viimeiset parikymmentä vuotta tämä upeus rapistui yksinäisenä yhdellä kaupungin upeimmista näköalapaikoista. Muutama vuosi sitten Tampereen kaupunki ryhdistäytyi, kunnosti tilat, perusti sinne museon ja vuokrasi osan tiloista ravintolatoimintaan. Lisää tarinaa Milavidasta löytyy esimerkiksi Wikipediasta.

Kuten kuvista näkyy, miljöö on mieletön. Museo on toisessa kerroksessa, ja tällä hetkellä siellä on esillä Salvatore Ferragamon huikeita kenkiä, jotka lähentelevät enemmän taidetta. Ferragamon fantasiakengissä ovat astelleet aikoinaan esimerkiksi Marilyn Monroe ja Sophia Loren. Alakerrassa on kahvila Café Milavida sekä ravintola von Nottbeck, jota emännöi huikean uran tehnyt Silvia Castaño, tamperelaistunut italialais-espanjalais-argentiinalainen kokki.

Silvia istahti myös illastamaan kanssamme ja kertoi ravintolan ruoista, urastaan ja kokkaavasta suvustaan. Meiningeissä mukana olivat Emmi, Ida, Kipparin morsian eli Minka, Magicpoksin Maj, Mansen muijat Anna ja Annukka sekä Sivumaku-Jani. Ja tietenkin kaiken organiseerannut Chef Santeri Vuosara ja itse Silvia. Keskustelu sinkoili Snapchatista 90-luvun ug-reiveihin, ja illan lopputuloksena pohdin nyt kuumeisesti, pitäisikö vielä sinne Snäppiinkin mennä. Siellä ei kuulemma tarvitse olla niin siisti ja nätti ja edustava. Kuulostaa ihan minun jutultani. Voisin heitellä sinne vaikka videoita, joissa juon kaljaa ja syön sipsejä, how about? Kuulen jo mainoseurojen kilinän korvissani.

Meille oli varattu oma kabinetti. Taustalla kaikui vienona jazzahtava musiikki, mutta normaalia ravintolasalin hälyä ei ollut. Kahden kesken tuntuisi ehkä hassulta olla kokonaisessa omassa, suljetussa huoneessa, mutta vähän isomman seurueen hauskanpitoon tämä on oivallinen ratkaisu. Saa hekotella rauhassa ja supista salaisuuksia, jotka eivät pääse vääriin korviin. Tuli hauskalla tavalla Downton Abbey -fiilis, kun oma tarjoilijamme esitteli viinit ja kävi aina välillä passaamassa juuri meitä.

Ai jäivätkö silmäsi kiinni viinilistan hintoihin? Kyllä vain, von Nottbeckissa voi juhlistaa iltaa vaikkapa vuoden 1969 vuosikerta-Dompalla. Hinta tosin on sellainen, että ihan perusperjantaina en tällaista pulloa korkkaisi. Nautiskelimme alkumaljana hieman ”edullisempaa” kuohuvaa, Agrapart Terroirsia (97 e), jossa oli upean pirteät kuplat ja luonteikas, poikkeuksellisen pitkä maku.

Kuohuvan kanssa saimme keittiön tervehdyksen, von Nottbeckin version suolaisenmakeasta saaristolaisleivästä mukavasti potkivan balsamicoripauksen kera. Jatkoin samppanjalla myös alkuruoaksi tilaamani kylmäsavulohimoussella täytetyn blinin (13 e) kera. Molemmat annokset olivat todella kauniita ja herkkiä kukkien ja esillepanon ansiosta.

Itse blini oli melko ohut, ei nyt aivan venäläistyylinen, mutta mielestäni lättymäisempi (eli siis venäläisten mielestä oikeampi) kuin monet Suomessa syömäni. Lohimoussea oli päällä todella reilusti ja lohenmätiäkin niin paljon, että helmiä sai syödä ihan kunnolla, ei vain makustella. Moussessa oli mukavan paljon lohta. Hetken mietin, olisiko se kaivannut hiukan enemmän suolaa, mutta mäti itsessään oli niin suolaista, että kokonaisuus oli tällaisenaan tasapainoinen. Kurkkuviipaleet raikastivat suun mukavasti mädin jälkeen, ja annoksesta jäi sekä täyteläinen että merellinen fiilis. Ja niin hiton nättihän se oli, että en millään olisi raaskinut syödä sitä. Alkupala ja tervehdys olivat kuitenkin mielestäni liian samanlaiset.

Nappasin kuvan myös Majn alkukeitosta (12 e), jossa oli Camembert-juustoa sekä liemevässä muodossa että yrttileivitettynä. Myös keittoannos oli suurempi kuin olisin odottanut, ja leivitettyä juustoa oli aika tuhti pala. Jo tässä vaiheessa huomasin, että von Nottbeckin annoskoko on paljon suurempi kuin fine dining -paikoissa yleensä. Annoskokoa voi olla vaikea hahmottaa kuvista, ja Sivumaun Facebook-seinällä kommentoitiinkin jo piperryksestä. Mutta piperrystä tämä ei mielestäni ollut. Annokset olivat todella kauniita ja niissä oli paljon komponentteja, mutta tyyriille hinnalle saa kyllä vastinettakin.

Ainakin Jani otti alkuruoaksi ankanmaksaa (15 e), joka tarjoiltiin ankanmaksamacaronin ja balsamicokaviaarin kera. Odotan mielenkiinnolla Janin kokemuksia annoksesta, sillä se näytti aivan huikealta. Luulin, että macaron on suklaasta, ja mietin vain, että huh huh. Ankanmaksa on niin voimakas raaka-aine, jota yleensä joko vihataan tai rakastetaan. Söin sitä keväisellä Pariisin-reissullamme vähän liikaakin, ja kaikenlainen maksakiintiöni on nyt tyydytetty ainakin vuodeksi.

”Siis mä vedin ankanmaksaöverit keväällä Pariisissa.”

Hmmm.

Haistanko ensimmäisen maailman ongelmia?

Pääruoan valitseminen oli todella vaikeaa. En ole syönyt aikoihin poroa, ja koska olen vegeillyt pari viikkoa, naudan sisäfilekin olisi pitkästä aikaa houkutellut. Päädyin kuitenkin nieriään (34 e), koska lisukkeet kuulostivat niin kiinnostavilta: sitrus-pähkinäkuorrute, fenkolipyrettä, yrtti-Sabayone, punajuuriconfit ja täytettyä kesäkurpitsaa. Kun annos tuotiin, vedin syvään henkeä. Se nimittäin oli iso. Kalafileitä oli kaksi, vaikka monessa saman hintaluokan paikassa annos olisi ollut puolet pienempi. Juustolla höystettyä kesäkurpitsaakin oli kunnon pätkä.

Pähkinäleivitys oli mielestäni hauska idea, vaikka sitrus maistuikin melko hennosti. Toisaalta, Sabayon-kastike oli taas sen verran hapokas, että kokonaisuus pysyi nyt hyvin tasapainossa. Pidin kastikkeen kirpsakkuudesta. Kala tarjoillaan Suomessa turhan usein täyteläisen kermakastikkeen kanssa, ja annoksesta tulee helposti raskas. Fenkoli maistui itseltään, eikä punajuurienkaan kanssa kikkailtu turhia. Täytetty kesäkurpitsa oli sisältä sulava, mutta pinta oli jäänyt mukavan napakaksi. Pidin lisukkeista kovasti, mutta sekä kesäkurpitsa että punajuuri olisivat riittäneet yksinäänkin. Nyt annoksessa oli turhan paljon elementtejä, ja lopputulos olisi voinut olla vielä tehokkaampi, jos vain yksi kasvislisuke olisi saanut loistaa kalan rinnalla.

Poron sisäfile (38 e) tarjoiltiin metsäsienien, Serrano-kinkulla maustetun perunagratiinin, punasipulin, karamellisoitujen kirsikkatomaattien ja mustikkakastikkeen kera. Tässäkin annoksessa oli paljon osasia, ja vähempikin olisi riittänyt. Pidin kuitenkin siitä, että listalla oli myös perisuomalaisia raaka-aineita. von Nottbeck ei ole paikka, jossa haluaisin syödä poroa puolukan ja pottuvoin kera, ja kuluneet Lappi-mielleyhtymät vältettiin hienosti. En kinunut keneltäkään maistiaisia, mutta liha näytti täydellisen roseelta, ja Anna kehui sen sulavan suuhun. Lautasella oli koko file, eli melkoinen annos lihaa.

Kun jälkiruokaa tultiin kyselemään, oloni alkoi olla aika täyteläinen. Mutta jos tarjoilija kuvailee suklaamarkiisia jumalaiseksi, voiko sitä olla tilaamatta? No ei todellakaan voi. Vaihtoehtoina oli myös pavlova metsämarjojen kera (12 e) ja lajitelma ranskalaisia juustoja (12 e). Amarettolla maustetun tummasuklaakastikkeen kera tarjoiltu valkosuklaamarkiisi oli ihana. Mietin aluksi, katoaako valkosuklaan maku kastikkeen alle, mutta suklaat sekoittuivat suussa täyteläiseksi yhdistelmäksi. Harmittelin vain sitä, että markiisin koostumus ei ollut kovin napakka, ja se oli jo tarjoiltaessa hieman sulanut.

Annoksessa oli sipaus omenahilloketta, josta pidin todella paljon. Siinä ei ollut mitään turhaa eikä juurikaan sokeria, vaan hilloke maistui raikkaalta villiomenalta. Niin ihanasti raikastava kontrasti, että tätä olisi voinut olla vähän enemmänkin. Ja vaikka sitä ei taaskaan ehkä kuvasta huomaa, annoskoko oli erittäin reilu. Emmi kehui juustoannoksensa porkkanalisuketta ja etenkin sitä, että tarjolla oli jotain muuta kuin Mouhijärven juustoja. Ne ovat hyviä, mutta olen syönyt Vilhot ja Hilmat hillon ja tomaattihyydykkeen kanssa nyt niin monta kertaa, että kaipaan jotain muuta – niin paljon kuin lähituotteita rakastankin.

Syy siihen, miksi en ole vielä käynyt von Nottbeckissä maksavana asiakkaana, on hinta. Pääruoissa kipurajani alkaa olla nykyään noin 30 euroa. Berthan ja C:n kaltaiset ravintolat ovat opettaneet tamperelaisetkin hiljalleen siihen, että tinkimättömistä raaka-aineista tehtyä huipputason ruokaa voi saada kohtuulliseen hintaan. Muistelen, että von Nottbeckin ensimmäisessä menussa oli paljon enemmän tuontiraaka-aineita, kuten hummeria, ja maksan mieluiten tuoreista raaka-aineista. Listalla ei myöskään ollut mitään sellaista, joka olisi aiheuttanut vau-efektin – ja tämän hintatason paikassa kyllä odotan sellaista.

Ilahduin siitä, että listalla oli nyt myös nieriän ja poron kaltaisia kotimaisia raaka-aineita. Ravintolan tyyli ei kuitenkaan ammenna perinteisestä suomalaisuudesta, enkä täällä edes kaipaisi sitä. Paikan miljöö ja historia ovat sellaiset, että ruoassa pitää olla ranskalaista ja kansainvälistä tatsia ja ihan reilua ylenpalttisuutta. Tiedän, että moni varmasti manaa hintoja katsellessaan listaa netissä, mutta von Nottbeckissa maksetaan mielestäni koko elämyksestä. Tämä on paikka, johon haluaisin tulla joskus syömään iltapuvussa ja juhlimaan jotain todella isoa asiaa. Oma vaatetukseni oli pieni antikliimaksi, sillä juoksin ravintolaan lähes suoraan juttukeikalta, jonne en voinut pukeutua liian fiinisti. No, paidassa oli onneksi hiukan kimalletta.

Annoskoko oli omiin tarpeisiini todella runsas, mutta mieluummin näin päin. Kun on kiivennyt tälle kukkulalle, olisi aika ärsyttävää maksaa parista kastikeroiskeesta. Päinvastoin kun monissa muissa paikoissa, suurella annoksella ei kompensoitu raaka-aineiden köyhyyttä, vaan kaiken eteen oli nähty vaivaa.  Pidin myös esillepanosta. Siinä oli jotakin suloista ja hiukan villiä, samaa kädenjälkeä, josta Silvian annokset tunnisti jo hänen työskennellessään Pikkubistro Kattilassa. Liian minimalistinen kikkailu ja ja molekyyligastronomia eivät olisi täällä kotonaan.

Silvia ehti jutella kanssamme hetken ennen kotiinlähtöään. Keskustelun aikana esille nousi aika tärkeä fakta. Kuinka monta tämän tason naispuolista kokkia Tampereella on? Niinpä niin. Nostan hattua Silvialle, joka tekee 12-tuntisia päiviä ja viilaa menuita unissaankin. Kiinnostavan lisänsä ruokaan tuo Silvian monikulttuurinen tausta ja hänen perehtyneisyytensä myös ranskalaiseen keittiöön. Italia on kuitenkinSilvialle rakkain ruokakulttuuri, ja hän kertoi käyttävänsä paljon reseptejä, jotka ovat kulkeneet suvussa äideiltä tyttärille.

Jälkiruokaa odotellessamme kävin napsimassa kuvia aulasta. Silvia näytti meille jännän optisen harhan, jonka katon koristeet luovat. Huomaatko, että tuolla ylhäällä on kolmaskin kerros? Siellä ovat henkilökunnan tilat, ja siellä kuulemma myös kummittelee. Silvia vakuutti, että keittiön väki on aistinut kolmoskerroksessa kalman väreitä, ja sieltä kuuluu pikkulasten mutinaa. Tämä kuulosti karmealta. En tiedä mitään pelottavampaa kuin 1800-luvun kalpeat, pitsiyöpaitaan pukeutuneet lapset, sirkukset, rikkinäiset posliininuket ja yössä tyhjinä kiikkuvat, narisevat keinut.

Suosittelisinko siis ja aionko tulla uudelleen? Kyllä vain. Tämä on luksusta, joka sopii kiireettömään, erityiseen iltaan hyvässä seurassa. Okei, myönnetään: niihin hetkiin, kun haluan leikkiä olevani illallisella Titanicissa tai Downton Abbeyssa. Minua kutkuttaisi tulla katsomaan myös kenkänäyttely, ja terassi on pakko korkata ensi kesänä. Talon katolla on myös suuri terassi, mutta se ei ole käytössä, koska kaide on niin matala, ettei paikka ole tarpeeksi turvallinen.

Ja vaikka et ravintolaan päätyisikään, suosittelen Näsilinnan ympäristöä todella lämpimästi kaikille, jotka piipahtavat Tampereella. Täältä on fantastiset näkymät Näsijärvelle ja Särkänniemeen, ja Milavidaa ympäröivä kumpuileva puisto on upea. Puiston länsipäässä on myös Tiitiäisen satupuisto perheen pienimmille. Milavidan ja sen ympäristön kunnostaminen oli kulttuuriteko, josta tamperelaiset saavat olla ylpeitä.