Huhhahhei mikä viikko. Lähdemme huomenna minilomalle Tukholmaan, ja pidennetyn viikonlopun vuoksi olen joutunut rutistamaan työt kasaan ennätysajassa. Osaan nykyään hallita stressiäni paljon paremmin kuin opiskeluaikoina, mutta nyt väänsin sellaisen kasan töitä, että muistin taas, miltä tuntuu olla todella väsynyt, pahantuulinen ja ylikierroksilla.
Stressinhallintataidot ja kyky aikatauluttaa arkensa järkevästi ovat freelancerin ja yrittäjän elinehtoja. Työn vapaus on myös sen ansa. En aina hahmota, mikä on sopiva määrä työtä per päivä, ja jään viilamaan naurettavan pieniä yksityiskohtia. Jos voisin verrata työskentelyäni työkavereihin, tajuaisin paremmin, millainen on normaali työpäivä, entä rento tai hyperkiireinen.
Vaikka minulla on edelleen paha taipumus liikaan kunnianhimoon ja stressaamiseen, olen ottanut suuren harppauksen eteenpäin vain parissa vuodessa. Tänään, kun sydämeni hakkasi suljettuani tietokoneen, tajusin, että niin, joskus oli sellainenkin aika, jolloin olin päivittäin tässä tilassa. Se johtui osittain silloisten töideni luonteesta, mutta myös omista valinnoistani ja reagointitavastani.
Tuntuu mahtavalta huomata, että olen jo 33-vuotiaana oppinut, ettei pulssin kuulu hakata työpäivän jälkeen kahtasataa, ja rutistuskausien jälkeen pitää levätä. Valitettavasti kaikki eivät opi sitä milloinkaan, ja lopputulos voi olla aika surullinen. Päätin jakaa nyt omia stressin- ja arjenhallintaan liittyviä vinkkejäni. Ne ovat auttaneet minua vähentämään kuormitustani ja pääsemään nopeammin lepotilaan.
1. Suunnittele työsi
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, oikeasti. Tämän simppelin asian oivaltaminen on auttanut minua hurjasti esimerkiksi lehtijuttujen kirjoittamisessa.
Yritän orientoitua seuraavan päivän aiheisiin jo edellisenä päivänä. Tämän voi tehdä hyvin kevyestikin. Mietiskelen aihetta vähän ja surffaan netissä etsimässä siitä tietoa samalla, kun hörpin vaikka teetä. Seuraavana aamuna käyn jutun sisällön ja rakenteen mielessäni läpi, kun vien koiran aamulenkille. Lopulta itse kirjoittaminen tuntuu helpolta. Sen kuin vain panen paperille asiat, jotka olen muhistellut ja jäsennellyt mielessäni valmiiksi.
Jos työ on jatkuvaa spontaania reagointia ennakoimattomiin asioihin, suunnittelu on vaikeaa. Kannattaa kuitenkin suunnitelle edes niitä asioita, joihin voit vaikuttaa. Jos työ on hektistä ja hetkessä elävää, viikon muut velvoitteet ja tapahtumat on hyvä käydä mielessään läpi. Tyyliin kauppapäivät, harrastukset ja sovitut menot. Työn spontaaniutta sietää paremmin, kun arjen raamit ovat selvät.
2. Hyväksy stressipiikit ja kiirekaudet
Joskus on kiire, joskus väsyttää, ahdistaa ja sydän hakkaa. Hieman paradoksaalisesti juuri kiireen hyväksyminen on auttanut minua sietämään sitä. Ennen menin paniikkiin aina, kun kalenterini alkoi täyttyä. Apua, ehdinkö, jaksanko, saanks mää burn outin, kaikki kaatuu päälle.
Yhtä tärkeää kuin ein sanominen minulle on ollut oppia hyväksymään se, että elämä on joskus tällaista. Stressistä ei kannata tehdä yhtä uutta stressinaihetta. Se laukeaa, kun rutistus on ohi.
Kiireen ja stressin pakoilu aiheutti minulle ennen oikeastaan enemmän ahdistusta kuin se, että kohtaan hektiset kaudet ikävinä, mutta luonnollisina asioina. Taistelen niiden läpi ja urakan jälkeen lepään itseni vahvaksi.
Minua lohduttaa myös se, etten todellakaan ole maailman ainoa ihminen, jolla on välillä helvetillinen kiire. Loppuvuosi tuntuu olevan hektistä aikaa yhdelle jos toiselle. Esimerkiksi WTD-Nata, Tämän kylän homopoika -Eino ja Tyyliä metsästämässä -Veera ovat sivunneet tuoreissa bloggauksissaan kiirettään. Stressi on helpompi hyväksyä, kun tajuaa, että se kuuluu elämään ja etenkin tähän elämänvaiheeseen, aikuisuuteen.
3. Älä ajattele tekemistä, vaan tee
Stressin pelkäämisen lisäksi tekemättömien töiden murehtiminen uuvutti minua ennen. En osannut erottaa toisistaan töiden suunnittelua ja loputonta vatvomista.
Kun suunnittelen, asetan itselleni aikarajan ja tavoitteen. Tyyliin ”nyt annan itselleni puoli tuntia aikaa suunnitella juttua” tai ”mietin artikkelin rakenteen valmiiksi tämän koiralenkin aikana”. Käytän ajan tehokkaasti ja yritän saada aikaan sen, mihin pyrin.
Vatvominen taas on epämääräistä työajatuksissa vellomista ja voivottelua. Sellaista päänsisäistä ulinaa, että voi voi kun pitäisi tehdä sitä ja tätä ja vielä tuotakin. Voivottelu ei kuitenkaan tähtää mihinkään tavoitteeseen tai tuota mitään järkevää.
Nykyään yritän voivotella vähemmän ja tehdä enemmän. Yritän pitää työtä koskevat ajatukseni tavoitteellisina ja vaientaa päänsisäisen rutinani. Kun olen päässyt tavoitteeseeni eli juttu on suunniteltu, kirjoitettu ja palautettu, lopetan kyseisen keissin märehdinnän. Tyhjennän mieleni, ajattelen jotain ihan muuta ja siirryn seuraavaan työtehtävään.
4. Katkaise stressi tietoisesti ja konkreettisesti
Kun käyn ylikierroksilla, rauhoitun vasta, kun kirjaimellisesti revin itseni kierteestä irti. Minulle sopivia stressinkatkaisukeinoja ovat liikunta, kokkailu, ihmisten tapaaminen ja maiseman vaihtaminen. Vaihtelen keinoja aina sen mukaan, kaipaanko rauhoittavaa vai piristävää breikkiä.
Eilen tarvitsin höyryjenpäästelyä. Pidin pitkän työpäiväni välissä pari liikuntataukoa, joiden aikana hain lapsen kävellen tarhasta ja kävin juoksulenkillä. Tänään olin tosi väsynyt ja halusin levätä. Kun sain viimeiset tekstit naputeltua, palkitsin itseni hiljaisella pilates-tunnilla. Tänä iltana katson televisiosta jotain tarpeeksi kevyttä, joka ei uuvuta, innosta tai ärsytä liikaa. En lue englanninkielistä tietokirjaa enkä käy roikkumassa provosoivissa blogeissa.
Sterssinkatkaisukeino voi olla mikä tahansa. Tärkeintä on se, että sinulla on joku kikka, joka tyhjentää pääsi ja rauhoittaa kroppasi. Edellä mainitsemani töiden voivottelu jää helposti riivaamaan mieltä, vaikka päättäisin, että nyt olen vapaalla. Saan märehtimisen loppumaan vain tekemällä jotain sellaista, joka pakottaa minut kiinnittämään huomioni muihin asioihin.
5. Hyväksy keskeneräisyys ja tyydy ok-suoritukseen
Minun tekisi mieli naputtaa ainakin kymmenen stressinhallintavinkkiä. Tekisi kuulkaa mieli kaivaa tähän kaiken maailman tutkimuksia (joita kukaan teistä ei jaksaisi lukea, mutta voisinpahan huudella ympäri kyliä, että mun blogi ei oo pinnallinen, mää teen journalistista taustatyötä). Tekisi mieli ristiinlinkkailla, SEO:ttaa, viilata kuvia ja tsekata teksti typojen varalta kymmenen kertaa.
Mutta enpäs tee mitään noista.
Tämä bloggaus nyt on tällainen. Se ei ole maailman kattavin, raflaavin, hauskin tai iskevin. Se on kuitenkin ihan ok. Se on se, mihin minusta tänään oli. Sain kuitenkin jotain aikaan tännekin.
Vajavaisuuteni hyväksyminen on ollut minulle aivan helvetin vaikeaa. En edes kehtaa kertoa, millaisia tuplatsekkauksen hätävarmisteluja olen elämäni aikana tehnyt, koska olen kammonnut niin paljon virheitä ja keskinkertaisuutta.
Nyt minun on pakko hyväksyä se, että jos haluan työskennellä sellaisella tahdilla, että saan voita leivän päälle, en voi olla aina täydellinen. Muutamista jutuistani tulee nettihittejä. Suurin osa on sellaista perushyvää ja perusviihdyttävää kamaa. Muutamat ärsyttävät ihmisiä. He nauravat hölmöille kielikukkasille tai ajatuskömmähdyksille, joita tekstiini on jäänyt.
Luojan kiitos en kuitenkaan ole aivokirurgi tai siltainsinööri. Minun mokani eivät voi tappaa ihmisiä tai aiheuttaa onnettomuuksia. Ja niissäkin töissä, joissa tämä riski on, sen kanssa pitää voida elää. Hyväksyä se, että joskus tsekkauksen tsekkauksetkin pettävät.
Jotta tärkeät työt tulisi tehtyä mahdollisimman hyvin, energiaansa ei kannata tiristää 100-prosenttisesti kaikkeen. Jotkut hommat voi hoitaa autopilotilla ja tyytyä siihen, että lopputulos on ihan kiva. Niin kuin tämä bloggaus. Joka loppuu nyt. Koska Lempisushin valtava nigiri-lajitelma. Koska minä huomenna juna ja sitten minä laiva ja minä skumppa ja Muumit ja Tukholma.
Mårå!
