Mitä näet yllä olevassa kuvassa? Arvaan vastauksen: no siinä on olkkari. Sohvapöytä, jolla on vähän pölyä ja vihreä muovimuki. Koira ja vauva ovat aikoinaan nakerrelleet pöytälevyä ja jalkoja. Lattialla on koiran tai lapsen lelukoppa, taustalla näkyy televisio, kaiuttimet ja pala valkoista seinää. Menikö oikein?
Ehhehheh ei. Sillä.
TÄSSÄ KUVASSA ON VALLOILLAAN INFERNAALINEN HELVETTI!!!!!!
Ainakin neurootikon mielestä.
Puhutaanpa hieman neurooseista. Aloitan heti, kun olen pyyhkäissyt vesilasini reunasta pois sen tahmajäljen, joka ylähuulesta jää lasiin. Ai hieronko sitä koko ajan pois talouspaperilla? Mistäs moisen keksit.
Niin, ne neuroosit. Minulla on pari ”pikku juttua”. Ne aktivoituivat taas pari päivää sitten, kun kirjoitin ravintola-arvostelun Muusasta. Jäsensin tekstiä väliotsikoilla ja kyselin sekä täällä että Instagramissa, pitäisikö minun käyttää ravintolakritiikeissä jatkossakin väliotsikoita. Vastasitte, että kyllä.
En saanut unta.
Katsokaas, minun kaltaiselleni ihmiselle tällaiset tilanteet eivät ole mitään piis of keikkejä. Tyyliin okei, alan tästä lähtien kirjoittaa ne väliotsikot, tattadaa, elämän tietä eteenpäin köpöttelen. Minä en nimittäin saa unta ja leposykkeeni nousee huolestuttaviin lukemiin, kun ajattelen, että nonni. Nyt siellä on yksi ravintolajuttu, jossa on väliotsikot ja sadoissa muissa ei ole. Ei kyllä ole harmonista ja linjakasta, väliotsikoitu juttu se törröttää kuin silmäpako uusissa sukkahousuissa.
Ai käytinkö 1,5 tuntia siihen, että kävin väliotsikoimassa viimeisen vuoden aikana rustaamani raflajutut?
Tietenkin käytin. Kun pitää saatana saada sitä untakin.
Pystyn jotenkin elämään sen kanssa, että tiedän, että arkistossa on edelleen neljän edellisen vuoden jutut ilman väliotsikoita. Mutta on eräs asia, jonka kanssa en voi elää. Olen yrittänyt, mutta noup. Tämä on minun akilleen kantapääni.
Neliöt.
Vinossa olevat neliöt.
Pahin skenaario: useat neliöt, jotka ovat vinossa toisiinsa nähden. Ja kun tähän lisätään vielä pöly, koirankarvat, epämääräinen tahma, johdonpätkät ja neliönmuotoisen sohvan kanssa epäharmoniassa olevat, pyöreähköiksi muotoillut stereotason kaiuttimet. Kaikesta tästä puhuminenkin tuntuu siltä kuin nitkuttaisin villatumppua hampaideni välissä. Katsokaa nyt alempaa kuvaa.
Ajjjajjaj kun tekee pahaa! Vinohko horisontti, kiiltelevästä pinnasta erottuva pölyputu, keskimmäisen kaiuttimen selvä vinous viereisiin, kaiuttimien muotokielen ristiriita television, pöydän, kaukosäätimen ja kirjan kanssa. Pöydän, kaukon ja kirjan epäsuhtainen asento toisiinsa nähden.
Ja tämä sitten. Yläperspektiivistä vielä selvemmin erottuvat, pöytään kuivuneet maitotahrat ja KAIKKI NÄMÄ VINOSSA OLEVAT NELIÖT! Huomaa maton kallistuskulma pöytään nähden.
Entä sitten seuraava räpsy? Lekoisaa köllöttelyä sohvalla, jalat rahilla? Voi rakkaat, jos tietäisitte.
Pääsemme toiseen lempineuroosiini.
Rakoihin.
En voi sietää raollaan olevia ovia, huolimattomasti kiinni vedettyjä verhoja tai tuota raivostuttavaa muutaman sentin rakoa sohvan ja rahin välissä.
Minulla saattaa, huom: saattaa kestää melkoinen tovi, kun asettaudun illalla sohvalle katselemaan telkkaria. Ensinnäkin sohva pitää suoristaa, rahi asemoida tiiviisti sohvaan, pöytä ja kaikki sillä olevat objektit suoristaa. Olen tehnyt sellaisen kompromissin, että vakipaikkani on sohvan vasen nurkka. Hyväksyn tietyt elämän realiteetit, joten riittää, että olohuoneen neliöt ovat suorassa sohvan keskipisteeseen nähden. Ymmärrän, että nurkasta katsottuna ne ovat vinossa minuun nähden.
Mutta rako sohvan ja rahin välissä. Se on kaikkien mukavuusrajojeni ulkopuolella.
Ja ai niin, on vielä semmoinen laukkuun ja huulirasvaan/kiiltoon liittyvä neuroosikin. Hermostun, jos laukkuni on eri huoneessa kuin minä, koska laukussa on huulirasva. Ja mikä on kamalampaa kuin se, että huulesi kuivuvat kesken leffan, joudut painamaan pausea ja hakemaan rasvan, koska se ei ole käden ulottuvilla?
Nukkumaanemokaan ei ole kovin yksinkertainen juttu. Ensinnäkin, olin 2000-luvun alussa niin pahassa huulikiiltokoukussa, etten saanut unta, ellei huulillani ollut Maybellinen Baby Pinkiä. Joka sitten sotki tyynyliinan aiheuttaen kaikenlaista draamaa blaa blaa.
Se ongelma on taaksejäänyttä elämää, mutta tilalle tuli tämä.
En todellakaan tajua, kuka voi nukkua, jos makuu- ja lapsenhuonetta erottavian verhojen välissä on r-juttu (en enää voi sanoa sitä sanaa, tuntuu liian pahalta, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.)
Tämäkään tilanne ei tyydytä minua.
R-juttu on nyt poissa, mutta toista verhoa on vedetty enemmän auki kuin toista. Taloudessamme asuva diplomi-insinööri kiskaisee verhot usein tällä tavalla, kun hän tulee makkariin ja luulee minun nukkuvan. Mutta ehei, minä en nuku. En, kun on kyse objektien mittasuhteista, asemoinnista tai r-jutusta.”Verhot kiinni, tasaisesti”, sihahdan houretilassa peiton alta.
Tämän skenaarion kanssa voin jotenkin elää, mutta sekään ei tyydytä minua täysin.
Verhot ovat nyt mukiinmenevän tiiviisti yhdessä, mutta oikeassa verhossa on edelleen runsaammin laskostusta kuin vasemmassa, jonka presenssi on melko pingottunut.
Mutta tämä. Ah.
Nyt kelpaa mennä mammille. Hyvää yötä.
Hetkinen.
Eikäs tuossa vasemmanpuoleisessa verhossa ole edelleen vähemmän laskoksia?
Edit: minulle huomautettiin juuri, että ko. objektit eivät ole neliöitä, vaan suorakulmioita. Nyt pitäisi siis huolehtia sekä neliöiden suhteesta neliöihin että kulmioista kulmioihin sekä näiden välisestä jännitteestä.
Soittakaa nyt hyvä jumala joku jonnekin.
Sinä et varmaan voi kuvitella, että kukaan tekisi näin, mutta totta se on. Meillä on sänky makkarissa keskellä huonetta, ei mihinkään seinään kiinni ja vielä vinottain! Ihan totta, siinä se on ollut (no toinen sänky menossa) yli 20 vuotta. Itse asiassa 25 vuotta ja tarkoituksella. 😀 Mutta verhot eivät koskaan ole huonosti laitettu kiinni, siitä syystä ettei niitä ole. Lainkaan, ollenkaan. Ei ole ei tule eikä tilata.
Ja sä siis nukut sinä? Ihan silleen tyytyväisenä krooh pyyh? Olen yhtä järkyttynyt kuin kuultuani, että yksi tuttu syö puuron kanssa tonnikalaa.
Ai niin ihmiset. Haluan sirojalkaisen vihreän sohvan ja kivan nojatuolin. Etsikää pliis sellaiset mulle, en jaksa googlaa.
Kyllä nukun, ihan kuin omalla pienellä saarellani!
Speechless.
Kyllä tästä postauksesta löydän niin paljon itseäni. Tavaroiden pitää olla ”omilla” paikoillaan, siis merkittävä osa kotona olemisesta menee palautellessa kamoja paikoilleen. Olen yrittänyt siedättää itseäni epäjärjestykseen, mutta vaikeaa se on. Viimeistään aamuisin pitää käydä kierros lävitse. Mutta kuitenkin suurin arkeen liittyvä vimma liittyy ruokaan. Jos lautasella on useita eri komponentteja, niiden täytyy loppua yhtäaikaisesti. Jos tämä jostain syystä ei onnistu, loppu ruoasta jää lautaselle. Toki tämä liittyy kotiruokaa, ei ulkona syömiseen.
Sielunkumppani!!! Minäkään en pysty syömään, jos vaikka perunaa, kastiketta ja lihaa on epäsuhtainen määrä. Yritän koko ajan annostella ainesosia tasaisesti haarukkaan, ja jos vaikka kastikkeetonta, kuivaa perunaa jää yli, on todella vaikeaa saada se yksinään alas.
Ja mun kotona oleskeluhan on jatkuvaa sadattelua ja järjestelyä.
Heheh!! Ihanat neuroosit. Minä olen hyvin epäjärjestelmällinen ihminen ja omat neuroosit liittyvät enemmän tarkistamiseen, varmistamiseen ja vielä kerran tarkistamiseen. Yksi järjestelelyneuroosi kyllä on, nimittäin kauppakassien pakkaaminen. Jokainen pakkauskerta on tetrishaaste, tavoitteena tasaisesti täyteen kuormattu kassi. Systeemistä poikkeaminen aiheuttaa päänsäryn ja häiritsee vielä seuraavallakin kauppareissulla.
Kaverini tunnusti tähän postaukseen liittyvässä FB-keskustelussa ottavansa aina kotoa lähtiessään hellasta valokuvan. Näin hän voi olla varma siitä, että levyt tuli otettua pois päältä. Kuulosti mielestäni kätevältä eikä mitenkään friikiltä. Ja näitä ”outoksia” tuntuisi olevan yhdellä sun toisella, niistä on hauska puhua!
Kauppakassien pakkaaminen on paha nakki. Pitäisi toimia nopeasti, mutta järjestellä tavarat siten, että ne mahtuvat pieneen tilaan, eikä mikään mene rikki. En ymmärrä, miten joku voi vain viskaista salaattipussin tunteettomasti maitopurkin alle!