Keskustorin Mäkki in my mind 4evah!!!!!

Siinä se on.

Nimittäin Mäkin kulma, Mäkkärin kulma, teinitalo, spurgukulma, murkkurafla, rakkaalla lapsella on monta nimeä. On tuskin yhtään 90-luvun tamperelaisnuorta, joka ei olisi hillunut näillä nurkilla vappuna, koulujenpäättäjäisissä, tapahtumien yönä ja muuten vain viikonloppuisin. Ja jos et hillunut, haaveilit hilluvasi tai halveksit hillujoita. Kaikilla oli jonkinlainen suhde Keskustorin Mäkkiin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana söin tässä Suomen ensimmäisessä Mäkkärissä ehkä, öö, kaksi kertaa? Silti rinnassani kävi kaiho, kun Ilta-Sanomat uutisoi viime vuoden lopulla, että ravintola suljetaan. Aika on ajanut bulkkiburgereiden ohi, ja kansa haluaa laadukkaampaa, vaikka siitä joutuisi maksamaan hieman enemmän. Tämän Mäkkärin 30 vuotta jatkunut taival katkeaa, ja tilalle tulee helmikuussa Friends & Brgrs. Sen liikeidea on fresh casual: jotakin pikaruoan ja luksusburgereiden väliltä.

Hyvän ruoan ystävä minussa riemuitsee, nostalgikko nyyhkii. Kun se on sentään Keskustorin Mäkki! Miksi tämä? Miksi ei Koskikeskuksen ravintolaa? Tai sitä Hämeenkadun alkupään ankeassa liiketilassa olevaa? Jotta ymmärtäisitte tuskani, avataanpa hieman Keskustorin Mäkin kulttuurihistoriallis-sosiologisia ulottuvuuksia ja niiden vaikutuksia kolmekymppisen tamperelaisen elämään.

Ensinnäkin, Mäkkärissä syöminen oli minun lapsuudessani jotakin todella hienoa. McDonald´siin menosta puhuttiin monta päivää, ja ateria oli kaupunkireissun huipennus. Jännitin etukäteen, millaiseen boksiin Happy Meal on tällä kertaa pakattu, ja millainen lelu pahvilaatikosta paljastuu. Keräsin leluja yhtä tohkeissani kuin pojat keräilivät vähän myöhemmin NHL-kortteja. Happy Meal -boksit säästettiin ja niitä käytettiin leikeissä, kunnes pehmennyt pahvi antoi periksi.

Keskustorin Mäkistä mieleeni on jäänyt alakerran karuselli. Se toimi muistaakseni kolikoilla, ja oli mahtavaa saada olla se lapsi, joka pääsi ajamaan häkkyrässä muiden ipanoiden tuijottaessa kateellisena vieressä. Kerran pääsin Mäkkiin synttäreille, ja silloin karuselli oli päällä koko ajan. Jälkeenpäin ajateltuna tarjoilut olivat ankeat. Jokainen lapsi sai joko ranskalaiset tai tavallisen hampurilaisen, ei molempia. Kakun virkaa toimitti todella ohuella suklaakuorrutteella päällystetty kasvisrasvajäätelö.

Mutta hei, ne olivat kuitenkin Mäkki-synttärit.

Myös ravintolan yläkerta oli käytössä tuohon aikaan. Tuntui juhlavalta istua siellä ja tarkkailla ikkunasta Hämeenkadun vilinää. Se tuntui lähiölapsesta jännittävältä, tätä on kaupunkilaisuus. Ajatella, että jotkut asuvat keskustassa, ne voivat mennä koska tahansa Mäkkiin tai katselemaan mainosvaloja. Wou.

Tuossa Ilta-Sanomien kuvassa näkyy myös palanen ravintolasalin peiliseinää. Voi että se oli hieno. Samoin valoneliöt katossa ja suuret tekokasvit. Kaikki se, mikä nyt on mautonta, oli tuolloin modernin hyvinvoinnin huipentumaa. Kotisolariumit, soutulaitteet, rottinkituolit, musta nahka ja messinki. Salmiakkipeilit, koristeviuhkat seinillä ja muoviset viinirypäleet.

Teini-iässä Mäkin kulma alkoi sykkiä vaaran tunnetta. Kaikki, jotka olivat jotain (siis Sampolan yläasteen mittapuulla), hengasivat viikonloppuna siellä. Seinän viereinen tanko oli varattu kaikkein cooleimmille tyypeille. Ai että se Rampo oli vaan niin siisti nappiverkkareissaan ja pilottitakissaan. Uskalsi oikein keikkua edestakaisin tangolla, sehän olisi vaikka voinut pudotta kellarikuiluun (Kyllä, teiniaikoinamme erään pojan lempinimi oli Rampo p:llä. Katom mansesta nääs.).

Minä kuuluin teinihierarkiassa alimpaan kastiin, sillä olin Tolkien-läski, ja keskiarvoni oli yli yhdeksän. Kasiluokalla aloin polttaa tupakkaa ja join kokonaisen Woodpeckerin perry-siiderin. Nämä uroteot nostivat minut jonkinlaiseen keskiluokkaan. Mäkin kulman ytimeen en silti koskaan uskaltautunut, en ainakaan yksin. Kävimme pyörimässä sen liepeillä tyttöporukalla vappuna, ja livahdimme äkkiä Mäkkiin sisälle. Vessaan pääsi vain, jos osti jotain. Listan halvin tuote eli jäävesi oli kova sana. Kun vihdoin sitten pääsimme vessaan, hörpimme reppuun kätketystä pullosta lämmennyttä Ofeliaa. Vielä vilkaisu peiliin, uudet amorinkaaret ruskealla kajalilla, huulille beigeä peitepuikkoa ja menoks. Oli kuulkaa säpinää.

Luin taannoin yläasteaikojeni päiväkirjoja. Olen kirjannut ylös myös kaikki Mäkin kulmalta kuulemani jutut – jotka toki ovat täysin totta. Päiväkirjan mukaan Mäkin kulmalla sattui harva se viikonloppu vähintäänkin joukkotappelu, yleensä puukotus. Ja sit se puukotettu tyyppi jäi vielä bussin alle. Niin ja Ninni laittoi Mobilatia otsaan, veti pipon päähän, joi salmaria ja sai aivoverenvuodon Mäkin portailla. Ja sydämenpysähdyksen kans. Mutta tuli se silti ihan normaalisti köksäntunnille maanantaina. Kova mimmi.

Kävin jopa ensimmäisillä virallisilla treffeilläni Keskustorin Mäkissä. Jep. Rakkaustarina alkoi sykädyttävällä tavalla. Oli tapahtumien yö, ja oksensin Koskipuistossa. Poika tuli pitämään hiuksistani kiinni ja kysyi ”alaksää oleen”. No aloin mää.

Seuraavalla viikolla mentiin Mäkkiin. Toinen osti taas jääveden, toinen taisi ottaa ihan kahvin. Poika oli kuin Bomfunk MC´sin Freestyler-videolla breikkaava Marlo. Oli rastat ja valkoiset lökäpöksyt kahisevasta kankaasta. Se oli taiteellinen ja poltti pilveäkin, hui miten jännää. Romanssi tosin karahti kiville kolmen viikon jälkeen. Poika pettyi, koska en ollutkaan aina iloinen, ja hän halusi pirtsakan tyttöystävän. Minulle taas paljastui, että taiteilijapoikani polttikin kuivattua oreganoa. Olisi pitänyt arvata, kun tyyppi haisi aina ihan Kotipizzan Opera specialille.

Pari vuotta tämän jälkeen aloitin taipaleeni Tampereen yöelämässä. Mäkkäristä tuli epätoivon saareke, viimeinen tilaisuus. Jos itselleen ei onnistunut pokaamaan seuraa Yo-talolta, saattoi elämänsä rakkautta etsiä vielä Mäkin jonosta aamuviideltä. Jonot olivat pitkät, ja kanahampurilaista odottaessa ehti solmia mielenkiintoisia tuttavuuksia. Joskus ne saattoivat johtaa vaikkapa siihen, että tyhjensit seurueen tequila-pullon parilla hörpyllä, ja kiitoksena tästä sinut viskattiin järveen. En tarkoita, että näin olisi käynyt minulle.

Kaupungilla nyt kuulee kaikenlaista.

Eräs aamuöinen kohtaaminen (ei Tosin Mäkkärin kulmalla) johti lopulta pariutumiseeni ja aikuistumiseen monella rintamalla. Mäkkärin tilalle tulivat pariskuntien punaviini-illat, hartaudella kokkailtu kotiruoka, tienestit, keskiluokkaistuminen ja ihan oikeat ravintolat.

Niukasti täytetyt lätkähampurilaiset eivät kuulu siihen elämään. Siinä elämässä dissataan kaikkea, mikä oli 80-luvulla edistyksellistä ja hienoa. Mikroruokia, Espanjan-matkoja ja Big Macia. McDonald´s demokratisoi ravintolassa käymisen, ja kun kuka tahansa pääsee Mäkkäriin koska tahansa, se on siis niin tosi noloo. Junttia, bulkkia, transrasvaista ja ankeaa.

Suunnittelin tämän postauksen kirjoittamista liian pitkään. Alkuperäinen tarkoitukseni oli käydä viimeisellä ateriallani Keskustorin Mäkissä. En kuitenkaan ehtinyt, sillä ravintola suljettiin jo ennen vuodenvaihdetta. Niinpä jouduin tyytymään kakkosvaihtoehtoon, Hämeenkadun alkupään McDonald´siin. Tilasin tuplajuustoaterian, joka oli teiniakoina suosikkini. Yritin palauttaa muistot mieleeni ja mietin, mikä tässä on joskus ollut niin ihanaa. Tämä kuvassa näkyvä lätty kun oli aikoinaan syntisintä herkkua, mitä tiesin.

Niinpä, kovin vaatimatonhan se on nykyisten gourmet-burgereiden rinnalla. Välissä on vain vähän sipulia ja ketsuppia, juustoa ja pari pihviä. Sämpylään on helppo tarttua ja painella paketti ohueksi haukkausta varten. Mutta ehkä juuri tässä on lättyburgerin lumo. Se on niin turvallinen ja helppo, täyttää ja lämmittää, ei ärsytä. Tulee samalla tavalla kiva olo kuin Salkkareille nauramisesta ja taloyhtiön saunavuorosta.

Puhtaasti hampurilaisateriana tuplajuusto oli sen verran kehno esitys, että kiikutan rahani jatkossakin Burger Kingiin, jos kaipaan pikaruokaa. Sitä paitsi uusissa Mäkeissä ei ole enää McDonald´sin punakeltaista logoa, ei karmivia Ronald McDonald-patsaita tai peilejä. Ne ovat kuulemma nyt design-Mäkkejä. On tummaa puuta ja mustaa, seinillä öljyvärimaalauksia.

Öljyvärimaalauksia, Mäkkärin seinällä.

Eijjumalauta.

Ei tämä ole se McDonald´s, johon minä lapsuudessani rakastuin. Mutta niinpä se taitaa olla kaiken kaihoisan kohdalla. Nostalgian lumo on siinä, että muistelemme menneisyyden paremmaksi kuin se oli. Se oli aikaa, jolloin maailma oli yksinkertainen ja turvallinen, ihmisillä ja asioilla oli paikkansa, Rampoilla ja Tolkien-läskeillä. Ei ollut ohjauskorkoja ja ohjusiskuja.

Lopettelin ateriani laimeissa tunnelmissa. Minun ja Mäkin seuraava kohtaaminen taitaa tapahtua taas vasta vuosien kuluttua, luultavasti pakon sanelemana. Mutta vaikka totesin ajan kullanneen muistot, en voinut vastustaa kiusausta.

Oh yes.

Oli pakko dipata pari ranskanperunaa vaniljapehmikseen, ihan niin kuin 1997. Sinäkin olet tehnyt niin, myönnä pois. Ja kyllä. Jollain perverssillä tavalla suolaisen einesperunan ja makean jäätelön liitto maistuu kumman hyvältä.