(*Tampereen Työväen Teatteri tarjosi päivän majoituksineen, ruokineen ja ohjelmineen. Kuvat näytelmästä TTT/Kari Sunnari)
Tuntuu uskomattomalta, että vasta sata vuotta sisällissodan jälkeen Suomi alkaa olla kypsä aiheesta puhumiseen. Tosin se, mitä termiä vuoden 2018 tapahtumista käytetään, jakaa varmasti edelleen mielipiteet. On niitä, jotka haluavat puhua vapaussodasta, punakapinasta tai veljessodasta. Varsinkin Pirkanmaalla aihe on vieläkin arka. Aina, kun olen toimittajana kirjoittanut aiheesta jutun, palautteissa älähdetään. Termit ja näkökulma ovat joka kerta jonkun mielestä vääriä.
Työväen Teatteri antaa äänen tehtaan tytöille
Tämän vuoksi odotan vuotta 2018 suuremmalla mielenkiinnolla kuin tätä itsenäisyytemme juhlavuotta. Ehkä termiväännöstä edetään seuraavalle tasolle, ihmisyyteen. Siihen faktaan, että ihmisiä kuoli hihanauhan väristä riippumatta. Uhreissa oli hirvittävä määrä hirvittävän nuoria, jotka eivät välttämättä ymmärtäneet kunnolla, missä olivat mukana.
Tämän tarinan kertoo ensi vuonna ensi-iltansa saava Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 -näytelmä. Odotan musikaalia innolla jo siksi, että se perustuu ystäväni, kirjailija Anneli Kannon Veriruusut -romaaniin. Käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltola on ammentanut tietoa ja ideoita myös muista Tampereen naiskaartia koskevista lähteistä ja tutkimuksista.
Kyseessä on siis naiskaartin, nuorten tamperelaislikkojen tarina. Kun keskustelimme työryhmän kanssa, Peltola huomautti, että vielä kymmenen vuotta sitten vuodesta 1918 puhuttiin vain miesnäkökulmasta – kuten oikeastaan kaikista sodista. Aseisiin tarttuneet, housuihin pukeutuneet naiset ovat olleet tabu. Lisäksi sotakuvaukset ohittavat usein sen sodan, jota ei käydä rintamilla, vaan keittiöissä, pesuloissa ja navetoissa.
Tällaisilla pohdinnoilla alkoi parin viikon takainen bloggaajapäivä, jonka Emmi järjesti yhdessä Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Minä, Laura, Eino, Päivi, Noora ja Emmi saimme ainutlaatuisen tilaisuuden seurata harjoituksia ja puhua proggiksesta työryhmän kanssa.
Harjoittelua ei saanut kuvata, mutta sain teille muutaman räpsyn suuren näyttämön oikeanpuoleisesta yläaitiosta, jonne meille oli järjestetty lounas. Olen ollut aitiossa kerran aiemminkin erään firman kestittävänä. Suosittelen tätä lämpimästi ryhmätilaisuuksiin, sillä aitiosta on todella hyvät näkymät näyttämölle. Illasta on myös helpompi nauttia, kun ei tarvitse jonottaa lämpiön baariin tai vessaan.
Nuorisokiihkoa sadan vuoden takaa
Katsottuani tunnin harjoituksia totesin, että säveltäjä Eeva Kontu ja sanoittaja Heikki Salo eivät todellakaan ylitä aitaa matalimmasta kohdasta. Sen lisäksi, että murrosikäisistä naiskaartilaisista kertova tarina tulee ravistelemaan yleisöä, kaikki eivät varmasti niele musiikkia. Juuri tämän vuoksi minä taas uskon rakastavani näytelmää.
En spoilaa, mutta paljastan sen verran, että lavalla ei tulla näkemään juhlallista pauhua, vaan modernia musiikkia ja liikekieltä. Vaikutteita on haettu esimerkiksi elektronisesta musiikista ja hip hopista. Vaikutelma ei kuitenkaan ole nolo, päälleliimattu tai teennäinen. Tätä kirjoittaessani Työvis on muuten julkistanut näytelmän ensimmäisen biisin Lumen paino.
Näkemässämme kohtauksessa ilmaistiin hyvin nuorison kiihkoa, vilpittömyyttä ja tietämättömyyttä, jota kaartiin liittymiseen kuului. Mieleeni tuli yksi jos toinenkin joukkoliike, joka on hyvään uskoen aiheuttanut pahaa.
Toivon, että olisimme kypsiä lopettamaan köydenvedon siitä, kuka oli uhri ja kuka syyllinen. Että hyväksyisimme se, että hyvä ja paha kietoutuvat toisiinsa ja meissä kaikissa on molempien siemenet. Voittajakaan en selviydy sodasta arvitta.
Historian havinaa hotelli Tammerissa
Majoituksemme oli järjestetty Radisson Blu -ketjuun kuuluvaan Grand Hotel Tammeriin. Testasin viime jouluna Tammerin aamupalan ja maistiaisia juhlamenusta. En kuitenkaan ole koskaan yöpynyt tässä komeassa rakennuksessa, joka istui hyvin päivämme teemaan.
Hotelli Tammer on Tampereen keskustan komeimpia maamerkkejä. Vuonna 1929 rakennetun palatsin suunnitteli Bertel Strömmer. Tampereen teknillisen seuran omistaman hotellin rakennuskuluissa ei säästelty. Hotelli maksoi kahdeksan miljoonaa silloista markkaa, joka oli 20-luvulla järjetön summa.
Kaupunkiin haluttiin tuoda kansainvälistä glamouria. Ravintoloitsijaksi valittiin ranskanvenäläinen Alexander Adlivankin, joka raijasi Tammeriin pöytähopeita ja kattokruunuja Ranskasta. Keittiöhenkilökuntaa palkattiin Japanista asti, ja tarinoiden mukaan vain perunankuorijalikka puhui Suomea.
Vaikka Vihtorin kirjastoksi kutsuttu loungesiipi on sisustettu modernimmin, vanhoihin esineisiin ja pömpöösiin tyyliin ei ole onneksi kajottu. Tammerin tunnelmaa voi aistia vaikkapa aamupalalla, jota tarjoillaan 21 euron hintaan myös muille kuin hotellivieraille. Joulukuussa Tammeriin katetaan myös legendaarinen joulupöytä.
En voi mitään sille, että tästä Tammerin huonekäytävästä tulee mieleen Hohto. Odotin koko ajan, koska ne pelottavat kaksoset ilmestyvät nurkan takaa tai joku rynkyttää oveani ja kiljuu Heeereeee´s Johnnyyyy!
Huone oli melko pieni, mutta kaunis ja hyvin varusteltu. Jopa wc-paperi oli sinetöity Hotelli Tammer -tarralla. Huoneessa oli minibaari ja asukas toivotettiin tervetulleeksi ihanalla herkkulautasella. Huoneesta voi ostaa mukaansa jopa rakkauslukon, jonka voi kiinnittää johonkin Tammerkosken lemmensilloista. Lukoista on siis tullut viime vuosina ilmiö Tampereella.
Aivopähkinöitä Finlaysonin Room Escapessa
Vakavia ajatuksia herättäneen kulttuuripäivän jälkeen oli mukava tuulettua vähän kepeämmissä merkeissä. Joku värikuulasota olisi kuitenkin ollut liian kaukaisesta ääripäästä. Päivän teema jatkui viihteellisesti, mutta linjakkaasti Finlaysonin uudessa Room Escapessa, jossa pääsee pelaamaan jopa 48 ihmisen tiimillä. Se oli samalla ensimmäinen kerta, kun testasin pakohuonepeliä.
Huoneissa ei saa kuvata, enkä paljasta liikaa omasta huoneestamme, mutta jotain kuitenkin. Meidät teljettiin tunniksi vanhanaikaiseen luokkahuoneeseen, ja lukkojen availuun tarvittiin tietoa niin alkuaineista kuin aikavyöhykkeistäkin.
Koska olen niin valtavan älykäs, olen aina kuvitellut, että pakohuonepelit ovat meitsin alaa, kakkupaloja ja silleen. Mutta siis, minähän olinkin SUSIPASKA! Lähinnä vain tuiijotin suu auki ja availin jotain pulpetinkantta. Niin, ja kerran laskin viiteentoista. Kokemus oli kuitenkin superhauska, koska touhussa tarvitaan aivonystyröitä, luovuutta ja loogista ajattelua. Kaikkia niitä wanhanajan taitoja, joita somen räplääminen ei sanottavimmin kehitä.
Koska olen superfiksu, kiinnitin eniten huomiota siihen, että tuo seinään maalattu tyyppi näyttää ihan Petri Nygårdilta.
Trattoriassa voi nyt jakaa annoksia
Söimme illallisen Tammerin italialaisessa kellariravintola Trattoriassa. Kävin täällä aika usein, kun ravintola avattiin. Mieleeni on jäänyt S-etukorttipaikan hyvä hinta-laatusuhde, joka oli täysin eri maata kuin Rosson raastebuffetit.
Viime vuosina Trattoriassa käyminen on jäänyt, koska Manseen on tullut uusia ravintoloita sellaisella tahdilla, ettei perässä tahdo pysyä. Uusintakierros osoitti, että Trattoria on edelleen mukava matalan kynnyksen paikka, jossa rahoilleen saa kelpo vastinetta.
Meille tarjoiltiin uutuustuote La Tavola Italialana (normaalisti 39 e, vähintään kahdelle) eli runsas lajitelma italialaisia pikkuannoksia. Tai no, pikku ja pikku. Kuvat puhukoot puolestaan.
Alkupaloiksi tarjottiin muun muassa uunituoretta valkosipulileipää, munakoisopestoa, marinoituja kasviksia, leikkeleitä ja buffalomozzarellaa. Pääruoaksi söimme parmesaanirisottoa, kokonaisia paahdettuja valkosipuleita, grillattua mustekalaa, kananpojanrintaa, pihvihärkää ja marsalakastiketta, jälkkäriksi suklaakakkua ja jäätelöä.
Tyypilliset kompastuskivet kierrettiin hienosti. Lihan ja broilerin kypsyysasteet olivat erinomaiset. Etenkin jälkimmäinen on suomalaisissa ravintoloissa surullisen harvinaista. Marinoidut kasvikset olivat napakan pureksittavia, risotto sopivan löysää, mustekala raikkaan makuista ja pehmeää.
Vain jälkkäriannos oli tarpeisiimme liian iso. Puolet suklaakakusta riittäisi hyvin. Viinilistalla on pelkkiä italialaisia viinejä, tästä suuri plussa. Aperitiiviglögissä oli ilahduttavan reilusti konjakkia, ja oli mukava juoda välillä vaaleaa, vähemmän makeaa talvijuomaa.
Blogitapahtuman ei ole pakko olla vain kimallusta
Päivä oli hyvä osoitus siitä, että bloggaajatapahtuma voi olla viihdyttävä, mutta silti kaukana hötöntötöstä, jossa vain halaillaan ja jaetaan ilmaista tavaraa. Päivä innoitti esimerkiksi Einoa pohdiskelemaan sisällissotaa ja arvolatautuneita sanoja. Ahmin tekstin – kuten aina kaiken Einon kirjoittaman, koska hänellä on tässä skenessä ainutlaatuinen taito olla samaan aikaan hemmetin hauska ja hemmetin fiksu ja sivistynyt.
Yksi päivän ihanimmista asioista oli juuri Einon tapaaminen vihdoinkin livenä. Kaikkien, jotka kyselevät, mitä se hyvä blogisisältö nyt sitten on, pitäisi lukea Einoa. Samoin kaikkien, jotka rutisevat, että blogit ovat aivotonta paskaa. Oikeastaan kaikkien pitäisi lukea Einoa. Eino on huippu!
Älyttömän hauskaahan meillä oli, ja juttujen taso välillä sen sortin katetria ja alapäätä, ettei niitä kehtaa julkisella foorumilla toistaa. Toistemme, kaiken ilmaisen kivan ja elämyksellisyyden lisäksi nautimme kuitenkin myös päivän painavasta sisällöstä.
Toivon, että lukijamme intoutuisivat katsomaan tämän näytelmän sekä muut tamperelaiset vuotta 1918 käsittelevät kulttuuritapaukset: Tampereen Teatterin näytelmät Teatteri taistelussa ja Kahdeksantoista sekä Tampere-talon oopperan Veljeni vartija.
Lisäksi suosittelen, oikeastaan painostan teitä tsekkaamaan myös Työviksen Viulunsoittaja katolla -musikaalin, joka sulatti tämänkin musikaalinirsoilijan sydämen. Jälleen kerran osoitus siitä, että klassikko voidaan nivoa nykyaikaan parilla tehokkaalla näyttämökuvalla. Tässä versiossa yhtymä nykysotiin tehdään järkyttävän tehokkaasti.
Sisällissodasta keskustelu on välillä vaikeaa jopa vanhempieni kanssa, sillä värit jakavat vielä heidän sukupolveaan. Taistellaan Mannerheimista ja huudetaan lahtaria, haetaan syyllisiä, kenen isoisä ampui kenet. Ehkä nuorempien sukupolvien silmät näkevät tapahtumat uudesta näkökulmasta. Ehkä me osaamme esittää kysymyksiä, joita ei ole ennen edes keksitty. Ehkä me ymmärrämme, että maailmassa on muitakin värejä kuin veri hangessa.
Ennen kaikkea: ehkä me näemme myös ne, joita sota kosketti, vaikka heitä ei sotamiehiksi kutsuttukaan.
