(* Sain ilmaisen lehdistölipun)
Olen hypettänyt Tampereen Työväen Teatterin Viita 1949 -näytelmää jo pari kertaa ennakkoon. Kun kuulin, että Työvis juhlistaa Viidan 100-vuotissyntymäpäivää näytelmällä, ensimmäinen reaktioni oli jee, sillä Viidan verbaliikka on täysin omaa luokkaansa. Toivoin, että hänestä kerrottaisiin tarina, jossa käsiteltäisiin muutakin kuin Viidan mielenterveysongelmia.
Kun viime kevään Työviksen bloggaajatapahtumassa kerrottiin, että kyseessä on suomirockistakin vaikutteita saanut musiikkinäytelmä, intoni tasaantui. Jos nyt rehellisiä ollaan, minun teki mieli huutaa, että älkää nyt jumalauta tehkö Lauri Viidasta mitään Popedaa.
Kun kuulin ensimmäiset näytteet Eeva Konnun säveltämästä musiikista, rauhoituin. Sähkökitaran vongahtelut eivät kuulostaneet teennäisiltä. Viidan kuuluisan Alfhild-runon sävellys oli niin oikean kuuloinen, että melodia jäi mieleeni heti. Tuli sellainen olo, että juuri tältä tämän runon pitää kuulostaa, juuri näitä säveliä sanat ovat odottaneet. Jari Aholan laulu oli niin voimakasta ja eläytyvää, ettei lyriikka olisi voinut parempaa tulkitsijaa saada.
Tiistain ensi-illassa ilma oli sankkana jännityksestä. Sirkku Peltolan ohjaukselta ja Heikki Salon tekstiltä odotettiin paljon. Paikalla oli kutsuvieraita aina pormestarista Pentti Linkolaan asti. Penan paikallaolo helpotti vaatekriisiäni. Villapaita on passeli asu myös teatteriin, tämähän on kansan paikka.
Kun sali alkoi täyttyä, näyttelijät verryttelivät vielä verkkareissa lavalla ja huikkailivat tervehdyksiä tutuilleen. Tämä viritti katsojat odottamaan jotain muuta kuin klassista kansalliskirjailijasaagaa. Ja sitä totisesti saimme.
Jo Salon teksti rikkoo klassista draaman kaarta. Välillä ollaan Viidan mielikuvituksessa, välillä nykyhetkessä, toisinaan menneisyydessä. Tapahtumat alkavat kevättalven illasta vuonna 1949. Viita on palaamassa kustantansa WSOY:n luota. Hän on esitellyt innoissaan uuden runokokoelmansa, sadunomaisen Kukunorin. Kustantaja ei kuitenkaan ymmärrä ihmislapsille kirjoitettua satua, vaan pitää sitä outona ja antaa hylsyn.
Viita raivostuu ja masentuu. Hän ei palaakaan junalla uuden morsiamensa Aila Meriluodon luo, vaan jatkaa junamatkaa Tampereelle. Siellä on Pispala, josta Viita ei pääse koskaan irti. Siellä on myös ensimmäinen puoliso Kerttu. Pispalan likka, johon Viita rakastui ollessaan vielä kirvesmies, ei kirjailija.
Tampereen asemalla odottavat myös Kukunor ja Kalahari, Viidan mielen kehittämä peikkopari, joka seikkailee Kukunor-teoksessa. Jari Aholan ja Petra Aholan esittämät peikot kauhistuvat kuullessaan, että heidän maailmansa on vaarassa tuhoutua kustantajan hylkäyksen vuoksi. He yrittävät sytyttää Viidan kirjoittamisliekin uudelleen ja tuovat hänen mieleensä muistot Pispalasta.
Tästä alkaa tarina, joka keskittyy Viidan lapsuuteen ja nuoruuteen. Näytelmän päähenkilöiksi nousevat Tommi Raitolehdon tulkitseman Viidan ohella kaksi naista. Petra Karjalainen esittää hänen äitiään Alfhildiä, Suvi-Sini Peltola ensimmäistä vaimoa Kerttua.
Myös Pispalasta kasvaa henkilöhahmon veroinen voima. Pispalalaisuus, köyhyys ja sisällissota jättävät Viitaan niin väkevät jäljet, ettei hän tunne oloaan kotoisaksi Helsingin kirjallisuuspiireissä. Näytelmän tulkinnan mukaan kokemus vähäosaisuudesta tuli alusta asti myös Viidan ja hänen toisen vaimonsa Aila Meriluodon väliin. Viita tuntee yhtä aikaa alemmuutta ja halveksuntaa Meriluodon maisterisperhettä kohtaan.
Musiikkia Viidassa on niin paljon, että musiikkiteatteri lipuu välillä musikaalin puolelle. Jouset, syntetisaattori ja sähkökitara ovat luontevassa tasapainossa. Musiikki tukee hyvin taustascreenille heijastettuja kuvia. Sisällissota ja Tampereen tuho kuvataan kuvakollaasina. Tällöin taustalla soi säksättävä konemusiikki. Efekti on tehokas ja kertoo parissa minuutissa kaiken sen, johon oltaisiin voitu käyttää tuntikaupalla paatosta.
Sen sijaan toisen puoliajan jälkeen esitetty pesäpallokohtaus on riemukkuudestaan huolimatta irrallinen. Kolmetuntista näytelmää oltaisiin voitu tiivistää tästä kohdasta, vaikka se tuokin raskailla teemoilla ladattuun tarinaan kaivattua kepeyttä. Yhtä irralliseksi jää näytelmä näytelmän sisällä. Näytelmä esittelee Viidan julkaisemattomaksi jääneen mustan komedian Lindströmin pihvi. Se on niin huono, ettei maailma ole menettänyt mitään, vaikka tämä näytelmä unohtui pöytälaatikon pohjalle.
Lindströmin pihvi on nykykatsojan silmin ummehtunutta black face -huumoria, jossa mustiin puketuneet näyttelijät esittävät alkuasukkaita ja hokevat ”uli uli”. Teksti on aikansa kuva ja tulkintani mukaan myös itsensä ja aikakauden ironisointia, mutta tässä teoksessa pätkä on tarpeeton, koska se ei vie tarinaa riittävän selvästi eteenpäin.
Parhaimmillaan Viita 1949 on Raitolehdon ja Peltolan yhteisissä kohtauksissa. Isolla egolla varustettu Viita kutistuu ujostelevaksi pojaksi, kun hän riiaa Kerttuaan. Laurin ja Kertun rakastelukohtaus on kömpelön suloinen. Arastelu ja ohi puhuminen tekevät vuorovaikutuksesta aitoa. Tässä on todellakin vastarakastunut mies ja nainen.
Alfhild-äiti ei heti sytyttänyt minua. Petra Karjalainen tuntui tehneen hänestä höösäävän kanaemon. Näytelmän edetessä Alfhildin hössötys paljastuu suojakuoreksi. Kielellisesti lahjakas äiti loruilee ja paijaa. Hän tekee kaikkensa pitääkseen perheensä kasassa sodan keskellä, kun sekä tyttären että aviomiehen mieli murtuu. Viita näyttää perineen leikkisän verbaliikkansa juuri äidiltään.
Aivan täydellinen napakymppi Viita 1949 ei ole. Salolla tuntuu olleen käsissään niin paljon herkullista materiaalia, ettei hän ole raaskinut karsia tekstiä. Tarina voisi keskittyä tiiviimmin Viidan perheeseen sekä Alfhildiin ja Kerttuun. Sotamuistelot ja nuoruuden tohellus venyttävät ja väljentävät tarinaa turhaan.
Olisi ollut myös kiinnostavaa nähdä Viidan ja Meriluodon suhdetta enemmän, jotta sitä olisi voinut peilata Viidan ensimmäiseen avioliittoon ja työläistaustaan. Putoavia enkeleitä -elokuva valotti ansiokkaasti Viidan ja Meriluodon räjähtelevää liittoa ja Viidan masennusta ja maanisuutta.
Tämä kausi Viidan elämästä on minulle ja monelle muulle jo tuttu. Sen sijaan 40-luvun lopun taitekohta, Viidan astuminen avioliitosta ja maailmasta toiseen sekä kirjailijanuran alku, ovat tuntemattomampia. Tarina voisi syventyä nimensä mukaisesti tiukemmin vuoteen 1949, sillä se on ratkaiseva Viidan kirjailijaidentiteetin ja alemmuuskompleksien kannalta.
Kömmähdyksistään huolimatta näytelmä on rohkea ja kaunis kunnianosoitus Lauri Viidalle. Pahimmillaan aiheesta saisi pari tuntia huokailua kammarissa. Tämä tarina kuitenkin tykittää ja riekkuu, aivan kuin Viita aikoinaan. Se on sekä tekijöidensä että kohteensa näköinen teos.
Arvosteluja Viidasta ovat kirjoittaneet myös Aamulehti ja Helsingin Sanomat ja bloggaajista Man Made Lifestyle, One Night in Theatre ja P.S. Rakastan kirjoja. One Night in Theatrea lukuun ottamatta Viita 1949 vavisutti meitä kaikkia. Toisaalta mielipiteiden voimakas jakautuminen on juuri se reaktio, jonka Viita aiheutti ja joka häntä kuvasi. Samassa miehessä oli avuton pikkupoika, hellä rakastaja ja ölisevä hulttio. Sellaiseen ihmiseen on vaikea suhtautua neutraalisti.
