Olen aina haaveillut vakiopaikasta. Oli se sitten kahvila, baari, huoltoaseman kanttiini tai ravintola, kunhan olisi paikka, jonka kokisin omakseni. Matkani varrelle on mahtunut monia kivoja kuppiloita, joissa on tullut piipahdettua usein, mutta vasta nyt olen löytänyt sopen, joka tuntuu vakiokahvilalta sillä tavalla, kun haluan sen tuntuvan. Se on naapuritalomme Cafe & Bakery Mimosa.
Etsiessäni vakiopaikkaa olen etsinyt ennen kaikkea tietynlaista fiilistä. Semmoista lämmintä kotikutoisuutta, joka rytmittäisi arkea. Mielikuvani täydellisestä vakiopaikasta taitaa olla peräisin mediasta. Frendit hengasivat aina Central Perkissä ja kiusasivat outoa Gunther-tarjoilijaa. Frasier ja Niles nillittivät kahvistaan Café Nervosassa. Milloin soijamaitohuntu oli liian höttöinen, milloin liian tiivis. Serranon perhe mesosi sukulaisen omistamassa tapas-paikassa. Salkkareiden jengi juonii milloin missäkin kahvila-ravintola-kaupassa, joka räjähtää/ryöstetään kauden päätteeksi. Ja eikös Marienhofissakin notkuttu jossain kuppilassa?
Haaveideni vakiopaikassa on aina samat naamat, jotka moikkaavat tuttavallisesti. Kukaan ei kuitenkaan änkeä iholle, jos haluan olla yksin. Seinät ovat leveät ja katto korkealla. Kahvilaan voi tulla juoruilemaan, treffeille, työskentelemään, kyttäämään katuelämää tai lämpimikseen länkyttämään siitä maitohunnun kuohkeudesta.
Mimosasta on tullut minulle juuri tällainen paikka. Aluksi poikkesin siellä vain siksi, että se on lähellä ja netti pelittää loistavasti. Kun seinät kaatuvat kotona päälle, nappaan läppärin kainaloon ja jatkan kirjoittelua kahvilassa. Vaikka ympärillä on hälinää, saan siellä usein enemmän aikaan kuin kotona.
Mimosan valikoima ei aluksi lumonnut minua. Tuotteita oli myynnissä aika vähän, ja osa oli minun makuuni turhankin kotikutoisia. Korvapuustit olivat itse leivottuja, mutta snadisti kuivia ketjukahviloiden raakapakasteisiin verrattuna. Yrittäjät kuitenkin kuuntelevat palautetta ja pyrkivät kehittymään. Nyt vitriinin tarjonta alkaa olla mukavan muhkea. Valikoimaa löytyy lohipaisteijoista vegaanisiin vihiksiin ja hillomunkeista raakakakkuihin. Myös leivonnaisten laatu on koko ajan parempi.
Mimosassa on aina vähintään kohtuullisesti kuhinaa. Se vetää etenkin nuorta väkeä, eettisiä asiakkaita ja allergikkoja, sillä myynnissä on paljon vegaanisia tuotteita. Gluteenittomalla, maidottomalla ja monet ruoka-aineet poissulkevalla imetysdieetillä oleva kaverini on saanut täältä aina jotakin purtavaa. Jos tiskissä ei ole ollut sopivaa, sitä on järjestetty jotenkin. Minä puolestani toivoin kahvipassia, ja pian kyselyni jälkeen sellainen järjestyi.
Eniten nautin Mimosan tunnelmasta. Kahvila on kiva sekoitus koruttomuutta ja hassuttelua. Pöydiltä löytyy aikuisten värityskirjoja, takanurkassa on vanha radio ja kasa levyjä, hyllyssä kirjoja (ja Seiskoja, JEEEEE!!!!), seinillä vaihtuvaa taidetta.
Paikka ei kuitenkaan ole väkisin väännetyn erikoinen. Mimosassa ei tule sellaista fiilistä, että okei, jos mä en ole dyykkaava hepreantaitoinen vegaani, mulla ei ole tänne asiaa. Mimosassa näkee niin mummoja, mammoja, teinejä, Tammelan friikkejä (esim. minut) ja ihan tavallisia mäkisenjareja. Taustamusiikkina soi joskus 60-luvun pop, toisinaan Kolmas Nainen. Jos joku kysyy, voidaanko hänen jauhelihaa sisältävä vauvanruokansa lämmittää mikrossa, pyynnöstä ei takuulla kieltäydytä, toisin kuin Gopalissa. Kaikille on tarjolla jotakin, ja juuri se on houkutellut minutkin maistelemaan raakaleivonnaisia, joihin suhtaudun aika skeptisesti.
Mimosa osallistuu myös paikallisen yhteisön luomiseen. Kerran jos toisenkin tiskille on tultu kyselemään, saisiko kahvilaan tuoda taidetta myyntiin, voisiko tänne tulla esiintymään tai tarvitsisitteko kiireapua. Kahvilassa järjestetään esimerkiksi keikkoja ja mielenterveyttä ja hyvinvointia käsitteleviä luentoja.
Mimosassa käyminen rytmittää päiväni mukavasti. Ponnistelen aamun töiden parissa, koska lupaan itselleni, että lounaan jälkeen saan mennä Mimosaan kahville. Iltapäivällä ei tarvitse enää paukuttaa sata lasissa. Voi jäädä selailemaan elokuvakirjaa tai väritellä. Ja selvittää Seiskasta, että missä herranjumala se Teemu Selänne ei kun Ville Galle Nalle Wahlroos oli viime torstaina kello 04.23.
Kun huikkaan ”moikka” ja pakkaan kamppeeni, minulle tulee tyytyväinen olo. Päivä on pulkassa, hommat tehty. Se koukkuselkäinen pullojenkerääjämummo elää edelleen. Kävi ovella märisemässä, että kahvi on liian kallista. Elämä on, elämä jatkuu.
Minulle tuli erityisen lämmin fiilis, kun kävimme Mimosassa kaverini ja lastemme kanssa. Tytöt lueskelivat Aku Ankkoja mussuttaessaan pullaa. Minun plikkani kastoi nisuaan Muumi-rooibosteehen. Oli kuulkaa suklaapirtelön makuista Haisuli-flavouria kupissa. Mimosan ohi kävellessämme tyttö sanoo, että ”tossa on kiva kahvila”. Ja minulle tulee sellainen olo, että tämä on meidän paikkamme, juuri meidän erityinen paikkamme, jossa jaamme salahetkemme. Katsomme toisiamme merkitsevästi teekuppien ylitse ja hän hymyilee, kun nyppäisen sokerirakeen hänen pullealta poskeltaan.
Sellainen se on. Minun vakiopaikkani. Tähän monta sydäntä.
