Tytöt 1918 antaa äänen niille, joiden nimet ja kohtalot hautasimme häpeään

(* Kaikki kuvat Tampereen Työväen Teatteri/Kari Sunnari, sain ilmaiset pressiliput)

Olen käynyt aktiivisesti teatterissa pari vuotta ja katsastanut kaikki Tampereen tärkeät ensi-illat. Muistelen, että kahdessa yleisö on noussut osoittamaan suosiotaan seisten. Toinen näistä oli Tampereen Työväen Teatterin megaproduktio Tytöt 1918. Näytelmä meni ihon alle, koska se kiteytti niin monta asiaa ja oli ajan hengessä kiinni. Naisen asema, tämän kaupungin ja teatterin työläistausta, sisällissota ja Työviksen rahoituksen vakava leikkausuhka yhdistyivät mielessäni tavalla, joka pakotti nousemaan ja taputtamaan kyynelkanavat kosteina.

Liikutukseni oli myös henkilökohtaista, sillä näytelmä perustuu osittain ystäväni, kirjailija Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin. Kirjan dramatisoinnin pääsee näkemään myös Helsingin KOM-teatterissa. Viimeinen vuosi on ollut Annelin breikkaamisen vuosi ja olen siitä onnellinen. Anneli on terästä.

Punakaartiin ajoi järki ja tunne

Ohjaaja-käsikirjoittaja Sirkku Peltolan fokus on selvä ja terävä. Kuten ytimekäs nimi kertoo, Tytöt 1918 on tyttöjen tarina. Se kertoo Tampereen punaisesta naiskaartista, joka oli vielä kymmenisen vuotta sitten vaiettu tabu. Tarina valottaa naisten motivaatioita kaartiin liittymiseen. Kaartilaisia ajavat järki, tunne, toivo, raha ja joukkohuuma.

Kaarti maksaa parempaa palkkaa kuin tehdas, jonka johtaja kourii teini-ikäisiäkin. Aate tarjoaa toivon tulevaisuudesta, jossa työläisellä on muukin arvo kuin olla omistajansa rahantekijä. Liittymisinnossa on myös nuoruuden vimmaa ja kiimaa, silkkaa fanitusta ja vastakkaisen sukupuolen aiheuttamaa jännitettä.

On raikasta ja tervetullutta, että sisällissodan nuoret esitetään nuorina. Ei pönötystä, ei puhuvia päitä, ei suomifilmimäisiä monologeja. Musiikkivideomaisessa tarinassa on samanlaista huumaa, jota bändin fanittaminen tai kiihottava massaliike synnyttää.

Lava täynnä tyttöjä

Massojen teema kulkee mukana läpi näytelmän. Tämä ei ole tarina yksittäisistä ihmisistä, vaan sukupolvesta, joka sulautui yhdeksi, sadaksi vuodeksi vaietuksi ääneksi. Aamulehden arviossa henkilöhahmojen runsautta ja ohuutta kritisoidaan. Minä taas koin, että kaikenlainen megalomaanisuus oli harkittua.

Hahmoja on paljon ja katsoja unohtaa herkästi heidän nimensä ja taustansa. Perinteisen draama-ajattelun mukaan tämä on väärin, koska pitäisi keskittyä, karsia, viihdyttää, liikuttaa ja syventää.

Minunkin oli vaikea syventyä ja samaistua hahmoihin. Näin tässä kuitenkin pointin. Näytelmä muistuttaa alusta alkaen, että ihmisiä kuoli. Heitä kuoli järkyttävän paljon ja heistä vaiettiin pitkään. Se, että tarkennuksen sijaan käytetään tärisevää laajakuvaa, on perusteltua. Ratkaisu muistuttaa moniäänistä, pään sekoittavaa runsautta tehokeinona käyttävää romaania – josta joku aina valittaa, että henkilöhahmoja oli liikaa, missä selkeä päähenkilö.

Runsas, äänekäs ja rönsyilevä maailma rikkoo sotatarinoiden perinteistä narratiivia, jossa on kärsivä ja hyveellinen sotamies, sadistinen komentaja ja luodeiksi jäävä vihollinen. Vyöryä ei ole helppo niellä, mutta uskon, että kaaos on realistisempi kuvaus kuin monologi.

Energia tuntuu ripsissä asti

Tytöt 1918 on Työvikselle myös näytönpaikka. Teatterin valtionavustuksen leikkaamista on perusteltu sillä, että TTT:n profiili ei eroa riittävästi esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterista tai Svenska Teaternista. Olen tästä vahvasti eri mieltä, näytelmän jälkeen vielä enemmän. Uskon, että valtaosa yleisöstä ja koko työryhmä allekirjoittaa tunteeni.

Näyttelijät kannattelivat kolmetuntista järkälettä energialla, joka tuntui katsomon perällä asti. Ylijännittyneeltä hosumiselta onneksi vältyttiin, mutta taiteilijat taistelevat selvästi työpaikkojensa ja teatterin identiteetin puolesta.

Räppiä ja rujoja liikkeitä

Kun pääsin marraskuussa katsomaan Tyttöjen harjoituksia, uskalsin odottaa paljon. Säveltäjä Eeva Kontu, sanoittaja Heikki Salo ja koreografi Marjo Kuusela eivät kumartele kaanoneille. Laulu- ja tanssinumerot täyttävät koko lavan vimmallaan ja ovat kaukana juhlavasta patetiasta.

Nuoret räppäävät ja musiikissa on kaikuja niin dubstepistä kuin rokistakin. Vaikutuin räpistä, sillä sehän on ollut juuri alistetun kansanosan musiikkia. Näytelmässä pidetään palopuheita ja liuku puhelauluun tapahtuu sulavasti.

Musiikilla herkutellaan ylenpalttisuuteen asti. Ensimmäiseen puoliaikaan ladataan valtava intensitetti ja ihon alle iskevä Kumoon-biisi. Toinen puoliaika tuntuu tämän vuoksi pitkitetyltä ja katsoja uupuu. Olisin saksinut pois euroviisumaisen kappaleen, joka tahdittaa tyttöjen häähaaveita. Ymmärrän, että ideana on ilmentää kepeää haaveilua, on tyttöjen elämässä sitäkin. Tämä tulee kuitenkin selväksi monesta muusta kohtauksesta.

Näytelmän liikekielessä on mukavasti orgaanisuutta. Suomeksi: tanssijoita ei marssiteta steppaamaan millilleen samaan tahtiin. Tarkkojen tanssikohtausten joukossa on jähmettymistä, sohimista, sinkoilua ja hamuamista. Ratkaisu vähentää pönätystä entisestään ja ilmentää hämmennystä ja kaaosta.

Punaista, valkoista ja mustaa

Eero Auvisen video- ja valosuunnittelu ja Hannu Lindholmin lavasteet ovat niin suuressa roolissa, että ne kasvavat omaksi henkilöhahmokseen. Videoprojisoinneissa hyödynnetään vanhoja lehtileikkeitä ja valokuvia. Ne tarjoavat kiinnostavaa taustatietoa historiafriikille.

Sävymaailma on voimakas: punaista, mustaa ja valkoista, mitäpä muutakaan. Tehtaanjohtajan kodin seepiapastellia lukuunottamatta rääsyinen kansa vaeltaa räikeissä väreissä ja valoissa. Visuaalinen ilme tukee modernia musiikkia. Samaa henkeä oli viimevuotisessa Viita 1949 -kappaleessa. Näytelmät ovatkin sekä tematiikan, musiikin visuaalisuutensa puolesta sisarteoksia.

Ei pyhimyksiä, vaan ihmisiä

Vaikka Tytöissä on pituutta ja pauhua, ei pieni ihminen silti jalkoihin jää. Kaisa Helan säälittävä, alkoholisoituva Juuhanna, Marketta Tikkasen 15-vuotias Sigrid ja Ola Tuominen Sigridin isänä jäävät mieleen.

Näissa hahmoissa kiteytyvät ristiriitaiset tunteet ja syyt, jotka ihmisiä ajoivat: ihanteet, vastuu, opportunismi, rakkaus, hellyys ja häikäilemättömyys. Tytöt eivät ole läpeensä pyhiä, vaan myös pahoja. Vihdoinkin naisella on sotakuvauksessa muukin rooli kuin olla raiskattavana tai katsoa kaihoisasti miehen perään.

Tytöt ovat ihmisiä kaikkine virheineen ja särmineen. He puhuvat ronskeja, ryyppäävät, panevat, kiusoittelevat, haaveilevat ja pelkäävät. Osa on valmis pettämään kaikki varjellakseen omaa henkeään, osa tappamaan ja nöyryyttämään sadistisesti.

Tekemään kaikkea sitä, mihin sota ihmisen ajaa.

Näytelmän lopetus on vavahduttavalla tavalla ajassa kiinni. Lavalle marssivat Nuorisokuoro Sympaatin tytöt omissa vaatteissaan, vuotta 2018 elävinä nuorina. Lopetusbiisin sanat lähentelevät muutamassa kohdassa patetiaa, mutta veto itsessään on perusteltu. Panu Rajala tosin ihmettelee blogissaan, miksi viittaus naisen asemaan ja seksuaaliseen sortoon piti tähänkin ympätä. Lopuksi Rajala kiittelee, että ovathan tytöt somia.

No juuri tämän takia heidät pitää Panu sinne lavalle marssittaa. Muistuttamaan siitä, että sota on aina myös naisten sotaa, käytiin sitä kaarteissa tai kotona. Molemmissa tapauksissa naiset joutuvat sodissa seksuaalisen sorron uhriksi aivan eri malliin kuin miehet. Minä olisin korostanut tätä vielä enemmän. Toivottavasti jokainen soma-letkautus saa nämä tytöt nousemaan lavalle ilta toisensa jälkeen entistä pelottomampina, sillä heidän sukupolvellaankin on oma taistelunsa käytävänä. Vastapuolen aseita ovat esimerkiksi vähättelevät sanat.

Olkoon tämä vuosi, josta alkoi maailman kaikkien tyttöjen esiinmarssi, vailla häpeää ja oman olemassaolon jatkuvaa perustelua.