Tampereen Teatterin Cats-musikaali, karamellia silmille ja sielulle

(*Sain ilmaiset pressiliput, kaikki kuvat näytöksestä Tampereen Teatteri/Harri Hinkka)

Hetkinen, itkenkö minä, koska näyttämöllä makaa vapiseva, rähjäiseen kissapukuun pukeutunut Irina Milan? Viheltelenkö ja kiljunko siksi, että nämä lillerilalleria höpisevät karvapallot heittävät voltteja ja kävelevät käsillään?

Kyllä.

Näin kävi Tampereen Teatterin Cats-musikaalissa viime lauantaina. Jankutan jankuttamasta päästyäni, että en ole musikaali-ihminen – tosin olen nähnyt tänä vuonna niin monta hyvää musikaalia, ettei tämä pidä enää paikkaansa. Catsiin suhtauduin uteliaasti ja ennakkoluuloisesti. Olin kuullut varoitteluja: siinä näytelmässä ei sitten ole oikein kunnon juonta.

Andrew Lloyd Webberin säveltämä musikaali sai ensi-iltansa vuonna 1981. Lloyd Webber rakasti lapsena runoilija T.S. Eliotin kirjaa Old Possum´s Book of Practical Cats. Saturunoelmassa kerrottiin kissoista, joilla oli inhimillisiä piirteitä. Nämä viiksivallut kävivät töissä ja ravintoloissa.

Lloyd Webber halusi tuoda lapsuutensa maagiset runotarinat näyttämölle ja niin syntyi Cats. Luultavasti maailman tunnetuin musikaali, joka pyöri Lontoon West Endissä 21 vuotta ja New Yorkin Broadwaylla 18 vuotta putkeen. Nekin, joille Cats ei sano mitään, ovat satavarmasti kuulleet tämän Barbra Streisandin version Memories-kappaleesta.

Catsissa on löyhä juoni, jonka ympärille laulu- ja tanssinumerot rakentuvat. Kissayhteisön vanhin ja viisain katti, vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen) valitsee kerran vuodessa yhden kissan, joka saa lahjaksi jälleensyntymän. Juoni koostuu kissaporukan persoonien esittelystä.

Joukkoon mahtuu niin räyhäkkä Rampo-kissa (Ville Mäkinen), tuhmuuksia tekevä kaksikko Rämppätintti ja Jengamurri (Ulriikka Heikinheimo ja Pyry Smolander) kuin kovia kokenut katujen kuningatar Grizabella (roolissa vuorottelevat Ritva Jalonen ja Irina Milan. Kaikki tarinat kuultuaan Deuteronomi tekee valintansa. Yhden kissan ei tarvitse päättää maallista vaellustaan, vaan hän pääsee taivaaseen.

Tampereen version on ohjannut Georg Malvius. Malviuksen tie on kulkenut synnyinmaa Romaniasta Ruotsiin teatterikouluun, liki kahdensadan teoksen ohjaajaksi ja myös Helsinkiin Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen laitoksen johtajaksi. Musiikkia johtaa Lontoon Royal Academy of Musicissa opiskellut kapellimestari ja säveltäjä Martin Segerstråle. Lavalla nähdään yhteensä lähes 30 näyttelijää, tanssijaa ja laulajaa, sekä teatterin kiinnitettyä väkeä että vierailijoita.

Jo käsiohjelmaa selatessa tuli siis selväksi, että nyt lauletaan korkealta, kovaa ja komeasti. Tehdään varman päälle huippujen kanssa, ei mitään anteeksipyytelevää maakuntaversiota.

Viimevuotinen lastennäytelmä Tuttiritari oli lavastettu niin ylenpalttisen upeasti, että aikuinenkin vakuuttui. Catsissakin Mikko Saastamoisen lavastus, Tuomas Lampisen puvut ja Raimo Salmen valot loivat lavalle taianomaisen tunnelman. Eteemme vyörytettiin esimerkiksi kissa-auto, nyrkkeilykehä ja merirosvolaiva. Väriä vaihtavilla valosauvoilla, pamauksilla ja savulla tehtiin temppuja. Välillä kadottiin luukkuihin, välillä noustiin yläilmaan. Teatteritekniikka ja lavastus ovat Catsissa niin merkittävässä roolissa, että olisi vääryys jättää ne mainitsematta.

Tampereen Teatterin päänäyttämö on pienehkö. Se ei kuitenkaan ole suurmusikaalissakaan haitta, päinvastoin. Näimme yksityiskohdat hyvin ja fiilis oli intiimi. Liikettä luotiin syvyys- ja korkeussuunnassa vaijereiden ja luukkujen avulla. Se teki kokonaisuudesta dynaamisen paketin. Olisi tylsää katsella liikehdintää vain sivulta toiselle ja edestä taakse. Ja kissathan kiipeilevät ja kaivautuvat koloihin.

Kun tarina alkoi, olin hetken aivan pihalla. Okei, Risto Korhonen esittää loistavalla mimiikalla iltapuuhiaan toimittavaa rottaa. Sitten valot sammuvat ja lavalle ilmestyy joukko karvapalloja, jotka höpisevät käsittämättömyyksiä Jellikissoista ja Jellikissojen yöstä. Onko tämä oikeasti aikuisten näytelmä?

On ja ei. Mitä väliä sillä on? Kuulemma 5-vuotiaatkin ovat tykänneet Catsista, ja yleisössä oli nytkin lapsia. Cats on jotain aivan muuta kuin analyyttinen, maailman älyllistävä draama, jossa keskustellaan. Kaikki repliikit lauletaan. Lavalla on kaksi tuntia käynnissä armoton karnevaali. Tapahtumat seuraavat toisiaan psykedeelisesti, enkä aina tajunnut, että miksi nyt siirryttiin merirosvolaivaan, miksi tähän ja tähän.

Kun heitin aivot narikkaan ja antauduin mielikuvituksen varaan, aloin nauttia suunnattomasti. Musiikissa on meheviä 70- ja 80-lukujen taitteen retrofuturistia saundeja. Syntikka tekee vahvasti tuloaan, funk-basso naukuu vielä. Eliotin runossa on leikkisyyttä ja kielipelejä; se on tuntumani mukaan harvinaisempaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Lauri Viidan Kukunorissa on samanhenkistä älyvapaata irrottelua.

Jukka Virtasen suomennos vangitsee Eliotin hengen, mutta on itsenäinen teos. Näyttämön yläpuolella on screeni, jossa laulujen sanat juoksevat suomeksi ja englanniksi. Tästä on apua, sillä sanoista saa paremmin selvää. Välillä voi tehdä vertailua alkuperäisen tekstin ja suomennoksen välillä.

Cats vaatii näyttelijöiden fysiikalta valtavasti. Osa kissoista on näyttämöllä lähes koko ajan tanssimassa ja laulamassa. Energiatasot säilyivät silti tapissa loppuun asti. Edes näytelmän alkua eturivissä häirinnyt, (onneksi salista poistunut) mölisijä ei saanut esiintyjiä herpaantumaan.

Vaikka Cats on suurimman osan ajasta hauska ja hulvaton, se sai minut itkemään. Milan tulkitsi miessuhteiden ja päihteiden kuluttamaa, raihnaista Grizabellaa. Siis todellakin tulkitsi. Kun Grizabella astuu lavalle ensimmäisen kerran, hän on häpeilevä ja kurja, mutta hänessä on vielä ripaus itsevarmuutta, jota muut taipuvat kunnioittamaan.

Kun Grizabella lauloi Muistot ja lyyhistyi kuolleena lavalle, vollotin meikit poskille. Lyriikka ja tulkinta olivat täynnä kaihoa ja surua. Niissä on viimeinen ripaus toivoa, viimeinen voimien ponnistus. Oli lavalla kissa tai ihminen, tällaiset hetket uppoavat syvälle kaltaiseni surumielen sydämeen.

Esityksen päätyttyä tömistin jalkojani, vihelsin ja kiljuin, niin tekivät monet muutkin. Ai että tämä tuli hyvään hetkeen! Olen pohdiskellut viimeiset pari viikkoa vähän liikaa sitä sun tätä. Väitellyt ja argumentoinut, ajatellut ja märehtinyt. Nyt sille ei ollut sijaa ja hyvä niin. Piristyin, lumouduin, ilahduin.

Viime viikonlopun Cats oli dress along -ilta. Yleisön toivottiin pukeutuvan näytelmän hengen mukaan, ja pukeutuneille tarjottiin ilmainen narikka. Ville kävi hakemassa meille Punanaamiosta kissapannat, minä viimeistelin maskin kajalilla. Kyllä kannatti investoida 7 euroa pantoihin: säästimme peräti 3 euroa, kun saimme ilmaisen narikan, sisäinen marttani hykertelee!

Lisäksi tuli puoliväkisin vietettyä yhdessä vähän Halloweenia. Se jos mikä oli kivaa. Aikuisten pitäisi höpsötellä useammin. Näytelmän ja kissanviiksien tuoma ilo kannatteli läpi sateisen sunnuntain.

Tässä kävi vain niin, että jäin jotenkin koukkuun tuohon kissapantaan. Menimme seuraavana päivänä lasten Halloween-bileisiin kaverini luo. Sain siis pitää viiksiä ja kissapantaa koko sunnuntain! Ja mä siis pidin sitä pantaa päässäni yhteen asti yöllä…… Vähän tänäänkin olen käyttänyt. Ja Ville on smaragdinvihreässä tupakkatakissaan ehdottomasti komein kissaksi pukeutunut mies, jonka olen koskaan nähnyt. Minähän olen siis nähnyt monta. Harva se päivä kävelee Hämeenkadulla vastaan.

Kulttuurikissa suosittelee myös Työväenteatterin koskettavaa Viulunsoittaja katolla -musikaalia ja Tampereen Teatterin ravistelevaa Huojuvaa taloa. Purrrr!!!!!!