Olen miettinyt tämän bloggauksen kirjoittamista kesästä asti. Olen enemmän pohdiskelija kuin impulsiivinen syöksyjä, joten olen pidätellyt itseäni. Anna olla, tuo fiilis menee ohi, se johtuu vain stressistä, sanoo järkeni. Toisaalta järkeni on oikeassa, mutta tunne sen kuin piinaa, vaikka kesän työstressi on kaukana takanapäin.
Sori, joudun heti pahoittamaan draamannälkäisten mielen. En ole ilmoittamassa, että olen kyllästynyt työhöni tai avioliittooni.
Kyse on siitä, että minä(kin) olen tympääntynyt siihen, millaiseksi bloggaaminen ja someskene tuntuu muuttuneen.
Tässä postauksessa…
Missä olet Laura avasi jonkinlaisen tulpan pari viikkoa sitten. Laura otti kirjoituksessaan esille sen, että somemaailmassa on nykyään vaikeaa pärjätä sanoilla ja ajatuksilla. Pitäisi olla studioluokan kuvia. Sekä lukijasegmentin että yhteistyökumppanin tarpeisiin räätälöityjä, optimoituja hyötypostauksia.
Tiedän, että evoluutio on luonnollista elämän kaikilla osa-alueilla, niin myös virtuaalitodellisuudessa. Ne ajat, kun Bloggeriin ladattiin ylivalotettuja pokkarikuvia ja Aamulehti teki jutun siitä, että bloggaaja on lennätetty oikein Pariisin muotiviikoille, ovat ohi.
En tarkoita, että nostalgisoisin tärähtäneitä valokuvia. En jaksa lukea liirumilaarumia siitä, millaiset pörrösukat Tohmajärven Prismasta löytyi viime tiistaina. Ammattikirjoittajana ja somen kuluttajana minäkin kaipaan kuvia, joista saa selvää. Kaipaan kiinnostavia otsikoita, jotka kiteyttävät, mistä teksti kertoo. Kaipaan ajattelua, pointtia ja laatua.
Välillä vain tuntuu siltä, että blogiskene on kuin edm-biisin äärimmäisen naukuvaksi viritetty basso. Some on täynnä blogeja, joiden ulkoasu, rakenne ja elementit ovat kuin kansainvälisestä lifestyle-julkaisusta. Sisältö jää kuitenkin harmillisen usein muodollisesti pätevän tyylin jalkoihin.
…ei ole selventäviä…
Anteeksi, jos kuulostan ylimieliseltä, mutta tsiljoonas vinkkipostaus aiheesta ”näin muokkaan Instagram-kuvieni taustan valkoiseksi” on aika kaukana siitä, mitä käsitän termillä timanttinen sisältö. Koko termi on myös osa tätä ähkyoksennustani.
Kaikki on nykyään niin helvetin timanttista, vaikka kyse olisi yhdys sana virheitä vilisevästä postauksesta, jonka otsikossa luvataan paljastaa sitä ja tätä mehevää, mutta lopulta ei paljasteta yhtään mitään. Kunhan saadaan klikkejä Google Analyticsin tilastoihin ja kuva mehikasvien viereen asetellusta sponssikellosta.
Timanttiseksi mielletään sekin, että reaktioita ja kannanottoja syydetään kuin automaatista. Kärkevät älähdykset keräävät toki lukijoita ja kommentteja, päätyvät lööppeihinkin. Bloggaajan pauhaus tosin saattaa lähteä liikkeelle väärinkäsityksestä tai köykäisestä ajattelusta. Mitä enemmän pauhataan ja linkkaillaan, sitä suuremmaksi väärinkäsitys paisuu.
Olen lukenut esimerkiksi useita juttuja, jossa väitetään tulikivenkatkuisesti, että uusi laki muka kieltäisi opettajia käyttämästä lapsista sanoja tyttö ja poika. Raflaava otsikko, kauhistelu ”liian pitkälle menneestä nykypäivän meiningistä” ja tadaa: somemuhennos on valmis.
…ja lukemista helpottavia…
Toinen ahdistuksenaiheeni liittyy siihen, että bloggaus on välillä lähempänä myyntiä ja markkinointia kuin tarinointia. Aloin blogata ruoasta, koska osaan kirjoittaa ja tykkään syödä. Entistä useammin tuntuu siltä, että nämä avut ja motivaattorit eivät riitä. Bloggaaminen muistuttaa työtä, jota olen tehnyt mainostoimistoissa ja teen nytkin kirjoittaessani juttuja lehtien verkkosivustoille.
Konseptointi, juttutyyppien suunnittelu ja vastaava sujuu meikäläiseltä suht helposti. Niillä taidoilla olen ostanut maitoa ja leipää vuodesta 2003 lähtien. Välillä vain väsyttää, koska työmoodi olisi kiva sulkea blogosfäärissä. Blogit ovat olleet minulle virtuaalimaailman leirinuotioita. Lämpimän tulen ääressä nauretaan, kerrotaan kummitusjuttuja ja arkojakin asioita. Päivänvalo ei kuitenkaan tunkeudu kaikkialle.
Facebookin someryhmissä puhutaan entistä enemmän markkinoinnista, myynnistä, hakukoneoptimoinnista ja teknisistä työkaluista. Se on ymmärrettävää, täysin fine ja osallistun siihen itsekin. Kun bloggaamisesta tulee työ tai minun tapauksessani käyntikortti, näitä asioita on hyvä miettiä.
En kuitenkaan ole sielultani myyjä, vaan tarinoitsija. Siksi tunnen oloni välillä orvoksi ammattimaisessa blogimaailmassa. En jaksa pohtia loputtomasti brändejä, reachia, engagementia ja uutiskirjeen avulla myymistä. En ymmärrä vakavuutta, jolla tiukasti jostakin genrestä kirjoittavat ihmiset suhtautuvat ongelmaan ”voinko julkaista sisustusblogissani rennomman kuvan kissastani?”.
…napakoita väliotsikoita, koska…
Subjektiivista märinää ja turhasta valittamista? Kyllä, osittain, mutta tiedän, etten ole fiilisteni kanssa yksin. Olen pohtinut tätä monen lempibloggaajani kanssa, esimerkiksi Lauran, Emmin ja Sannan.
Tunteet nostivat päätään alkukesällä, kun Emmi kertoi lopettaneensa ammattimaisen bloggaamisen, koska se alkoi nakertaa homman iloa. Masennukseen ja ylipainoon liittyvät postaukset vetivät lukijoita, mikä tuntuu suorastaan makaaberilta. Tätäkö se timanttisuus ja aitous on? Sitä, että jatkuvasti pitää paljastaa kipupisteensä?
No ei todellisuus ihan näin lohduton ole. Tämä on katsokaas se Aristoteleen draaman kaari. Märinä huipentuu synkkään kliimaksiin ja pam: nyt tulee helpotus!
Ihana, viisas, älykäs ja lämmin rouva Sana puki hienosti riveiksi blogistanian evoluution. Käynnissä on luonnollinen kriisi, tienhaara, kyseenalaistaminen, kapinointi. Somesisältöjen murrosikä.
Tätä keskustelua ja kipuilua tarvitaan, jotta voimme jatkaa. Jotta tiedämme, millaisiin diileihin kannattaa suostua. Jotta hahmotamme, mitä haluamme bloggaamisesta: työn, harrastuksen, yleisöä, kommentteja, kontakteja? Jotta tiedämme, mihin vedämme rajamme.
…ei nyt vaan huvittanut keksiä
Lopuksi ilouutinen, johon jokainen Hollywoodin helpotuskaavaa noudattava valitusvirsi päättyy. Angstaajillekin on paikkansa somemaailmassa. Esimerkiksi minut valittiin Ping Helsingin asiantuntijaverkostoon, joka on täynnä erilaisia ihmisiä eri aloilta. Kirjailijoita, hakukoneoptimoijia, myyjiä, valokuvaajia, strategeja, bloggaajia.
Porukan ensimmäinen tapaaminen on eilen, ja tavoitteena on saada aikaa sitä kuuluisaa timanttista kamaa erilaisten projektien muodossa. Sanon nyt ”timanttinen” ilman ironiaviiksiä. Oikeasti.
Siellä asiantuntijoiden joukossa olen myös minä. Ikuinen ihmettelijä, varovainen innostuja, omituinen höpöttäjä, ajatuksissani asuja. Aloitin Savusuolan kirjoittamisen lähes tasan viisi vuotta sitten ajatuksella ”ruoasta on kiva kirjoittaa ja ehkä se poikii jotain”. Tämä on minulle se jotain, tärkeämpää kuin yksittäiset klikkihitit ja kekkerikutsut. On ihanaa huomata, että myös puhelinmyyntiaikojen traumatisoimalle, liian pitkiä, kehnosti hakukoneoptimoituja juttuja kirjoittavalle ihmiselle on kysyntää.
Niin on sinullekin.
Okei, toi oli jo imelyyden rajoilla. Mutta niin on Gilbert Grapekin ja se on vitun hyvä leffa ja itken aina!
Jes jes! Tämä oli TIMANTTINEN teksti. Saatoin tyrskähtää kohdassa ”mehikasvit ja kello”.
Nakit ja eukalyptysasetelma NEVÖ FÖGET!!!!!!
Sulla on kyllä täysin oma tapasi kirjoittaa ja se saa minut lukemaan sun tekstejä.
Samaa mieltä olen siitä, että blogit ovat muutoksen kourissa. Tavallaan ihailen ihmisiä, jotka saavat elantonsa blogia kirjoitamalla, mutta toisaalta olen todella tyytyväinen omaan pieneen blogiini. Ei mediaseksikästä sisältöä, mutta rakkaudesta lajiin sisältöä viineistä kiinnostuneille. Oma hyötynsä on siinä, että pitää blogia niin rajatusta aiheesta. Aina välillä mietimme, että kai tälläkin voisi tienata, mutta ei sit ehditä panostaa tarpeeksi, kun päivätyötkin on niin mielenkiintoisia.
Puhuimme tästä useamman ihmisen kanssa juuri eilen. Ehkä se ansaintamalli, jossa saat rahaa kirjoittamalla blogiisi yhteistyökumppanin siitä ja tästä, alkaa olla nähty. Ainakin minä teen mieluummin sisältöä vaikka yhteistyökumppanin omaan kanavaan, käyn puhumassa, kouluttamassa jne. Kuten kirjoitinkin, blogi on käyntikorttini, jonka avulla voin saada lisää töitä, mutta niiden ei tarvitse liittyä blogiini.
Ja mieti, miten upeita juttuja te olette saaneet Pullon hengellä aikaan. Viinimenu Hellan ja Huoneen kaltaiseen paikkaan jo toisen kerran! Tuo on mielestäni upeampaa kuin pari hunttia siitä, että kehut jonkun sponssiviinejä. Ja ei niissä sponssipostauksissakaan ole mielestäni mitään pahaa, kunhan a.) blogien sisältö ei olisi vain niitä ja b.) niissä olisi vaikkapa rohkeutta, huumoria ja ideoita testatun tuotteen/palvelun kehittämiseen, yleisön innostamista tähän palvelumuotoiluun tms. Siis jotain muuta kuin sitä, että ”tää oli ilmainen ja hirveen ihana”. Kaupallisuus on mielestäni jees, jos yhteistyökumppanin idea mätsää blogin tyyliin ja aiheesta saa kirjoittaa omalla äänellään.
H&H juttu on upea ja ennen kaikkea hauska juttu, jossa saa mennä epämukavuusalueelle. Lisäksi olemme saaneet tutustua tätä kautta vielä enemmän upeisiin tyyppeihin. Sama hieno idea on myös Tampere Food Clubissa, jonka kautta tamperelaiset ruokatyypit ovat päässeet esille. Niinkuin Humberto sen sanoi yhdessä voi myös kehittää tamperelaista gastronomiaa ja rikkoa niitä raja-aitoja.
Kaupallisuutta vastaan en ole minäkään, mutta enemmän kirjoittajan omaa ääntä kaipaisin myös minä. Me ainakin aina reilusti sanotaan näytepullojen kohdalla, että muistamme mielellämme kaikkea, mutta kirjoitamme vain niistä joista aidosti pidämme. Näin kellekään ei pitäisi tulla väärinkäsityksiä.
Ja täsmennetään nyt vielä, että pääpointti ei siis ole se, että kaupallisuus olisi saatanasta. Raha on ihanaa. Sillä saa sipsejä ja Columbon kaikki tuotantokaudet superduperluxuryposh-dvd-paketissa. Saatanasta on blogimaailman ööö ää – tähän jonkun tekemällä tehdyn poppibändin nimi. Saatanasta on haalea tiskivesi, kuten Laura kuvasi. Se, että blogia lähdetään rakentamaan vain sillä ajatuksella, että miten tämä tehdään ”oikein”, koska kun kaikki yrittävät tehdä ”oikein”, kukaan ei erotu enää toisesta. Ihan sama, teetkö postauksellasi kolkytdonaa päivässä, kunhan teet sen särmästi!
Ja täsmennykset eivät lopu, koska nykyään kaikkialla pitää olla disclaimereita, ettei kukaan käsitä väärin tai loukkaannu.
Särmää ei ole mielestäni se, että tyyli olisi tarkoitushakuisen raflaava tai jotenkin ilkeä, sillä tavalla ”hei mä olen kriittinen ja haukun kaikki”. Se, mitä se persoonallisuus sitten on, on todella vaikeaa määritellä, mikä tekee koko käsitteestä myös hiton ärsyttävän.
Enkä nyt tässä yritä vihjata, että olisin itse jotenkin persoonallisuuden ja timanttisen sisällön huipentuma. Erikoisosaamisalaani on tämä problematisoiva märinä. Tykkään myös lukea sitä ja lukisin suosituilta bloggaajilta mielelläni enemmänkin oman skenen kriittistä tarkastelua, epäonnistumisista ja oman taipaleen mutkista kertomista jne.
Aa että: en voi kieltää, ettenkö hykertelisi salaa läppärini takana ja hieroisi käsiäni yhteen. Sillä niinhän minä tällä hetkellä teen. Olen kaivannut tällaista keskustelua pitkään, mutta yksin on paha tuuleen huudella. Mainio jatko aiheeseen Janica.
Tässä meiningissä parasta on, että se on kummunnut blogistanian itsensä sisältä (kai? – saa korjata, jos olen väärässä). Muutama on uskaltautunut kertomaan julkisesti ajatuksistaan (Emmi keskustelun avajaana jo kesällä), ja muut ovat yhtyneet vähitellen kuoroon.
Näkökulmia aiheeseen olisi toki monia. Kaikki keskustelu tekee kuitenkin nyt hyvää. Ja itse puolustan hamaan tappiin asti sisältöjä ja sanoja. Ei kaiken aina ihan timangia joka kerta tarvitse olla. Eihän me mitään koneita olla, me bloggaajatkaan. Pääasia kuitenkin, että sisällöistä suurin osa olisi mietitty, jotenkin ajan kanssa toteutettu. Että blogistanian tarinoiden äärellä voisi viipyillä. Nauttia ja olla. Ja vaikka palata uudelleen. Kun oli kerran niin älyhyvä juttu.
Juuri tätä keskustelua minäkin rakastan! Ja ei minulla ole mitään patenttiratkaisua siihen, että mitä se kiinnostava ja aito sisältö nyt ihan varmasti joka tapauksessa olisi. Se vaihtelee blogin, genren ja persoonan mukaan.
Jotakin ratkaisevaa on kuitenkin tapahtunut. Minulla oli ennen monta blogia, joiden päivittymistä odotin kuola valuen. Jännitin, saako eräs tyyppi unelmiensa opiskelupaikan, miten toinen pärjää vaihto-oppilaana, miten kolmas ratkaisee rahahuolensa. Asiat, joista kerrottiin, olivat intiimejä, arkisia ja samaistuttavia. Kirjoitustyyli oli päiväkirjamaisempi. Toki se johti joskus turhaan jorinaan, tyyliin ”tänään en oikein tehnyt mitään muuta kuin hengasin Japen kaa”. Mutta se epäkaupallinen arkidiipadaa tuntui silloin ihan kivalta. Nykyään arkidiipadaa-postaus saa aina portaalissa pohtimaan, että onkos tämä kirjoitettu nyt vain siksi, että saadaan kuukauden pakollinen juttumäärä täyteen ja palkkio tilille.
Nykyään blogit muistuttavat entistä enemmän aikakauslehtiä. Toisaalta se helpottaa luettavuutta, mutta samalla blogeista on kadonnut se elämänmaku, samaistuttava hienhaju, finnit, rahaongelmat ja arkitylsyys, joka minut aikoinaan koukutti.
Nykyään on melko vähän blogeja, joihin koen samaistuvani. Tämä taitaa olla minulla se villakoiran ydin, joka häiritsee. Ja ei se samaistuttavuus tarkoita sitä, että pitää kirjoitella koko ajan jotain ”omg mies jätti vittu kun masentaa sain psykoosin” -paljastuksia.
Samaistuttavuus syntyy kokonaisuudesta, ei yksittäisistä lauseista tai postauksista. Se taitaa syntya siitä fiiliksestä, että voisinko kuvitella istuvani tuon tyypin kanssa kahvilassa. Jos kyseessä on supersiloiteltu tuote-esittely upeine kuvineen, en voisi, koska en mää sen Glorian Kodin kanssa kahville mene ja juttele. Voin selata sitä siellä, mutta se ei ole mun frendi.
Olipahan vertauskuva, voi jeesus. Mutta tajuat varmasti!
Hyvä pointti toi ”oikein” tekeminen.
Mä en paljon tiedä blogeista, mutta musassa homma alkaa aina menemään päin seiniä, kun kaikki tehdään ”oikein”. Ja aletaan keksiä ja luetella asioita, joita juuri tässä musagenressä ei missään nimessä saa tehdä. Ja kun artistin x biisissä tehdään jotain, se tarkoittaa, että munkin musa toimii paremmin, kun mä teen sen samalla tavalla.
Jes Masa, juuri tätä minä tarkoitan! ”Oikein tekemisen” tuhoisa vaikutus ulottaa lonkeronsa kaikkialle. Taiteen eri osa-alueille, bisnekseen, muotiin, kaikkeen.
En halua kuulostaa indie-änkyrältä, jonka mielestä vain ne bändit ovat hyviä, jotka tekevät omakustannekasetteja. Pintakulttuurissa on myös ilmiöitä, joita rakastan. Mutta tarvitaan sävyjä, vaihtelua, erilaisuutta. Muuten kaikki on vain toisiltaan kuulostavaa taustamuzakia. Miellyttävää, mutta kukas se säveltäjä nyt olikaan, ööö, äää, no se panhuilumies.
Pingback: Hyvällä sisällöllä ja sanoilla on blogissa merkitystä
Pingback: Onko blogilla pakko tienata? - EMMI NUORGAMEMMI NUORGAM
Tää on mun mielestä tosi kiinnostavaa keskustelua, enkä oikein tiedä vielä mitä mieltä edes olen itse. Mä olen pitänyt blogia ikuisuuden ja elänyt sen kanssa erilaisia vaiheita. On ollut päiväkirjakausi ja ideoiden ja ohjeiden jako kausi ja kyllästymiskausi ja yhteisöllisyyskausi ja kaupallinenkausi. On ollut huonoja kuvia ja paljon tekstiä ja isoja kuvia ja vähän tekstiä. Silti musta tuntuu, että edelleen etsin itseäni ja ääntäni bloggaajana. Juuri kun olin kuvitellut, että yhteisöllisyyden sijaan kaupalliset kamppanjat, seo optimointi ja hitokseen hyvät kuvat ovat se juttu, muuttuukin koko blogiskene, (tai ainakin on murroksessa) ja yht äkkiä meikäläinen on taas tipahtanut kehityksen kelkasta 😀 Mä en koskaan ole ollut blogeineni aallon harjalla, vaan enemmänkin sellainen perässä hiihtelijä. Nytkin on mielenkiintoista seurata minne kelkka kääntyy ja minne sitä omaa blogiaan lähtee ohjaamaan.
Voi Minna, ymmärrään niin hyvin jokaisen sanan ja allekirjoitan! Minä en tosin ole blogannut vielä ikuisuutta, vasta vuodesta 2012 ja koko hemmetin ajan on ollut sellainen olo, että en vaan osaa, en vaan tajuu, en vaan pysy perässä.
Jonkinlainen henkinen irtiotto tästä ”pakko olla in” -pakkomielteestä tapahtui viime keväänä, kun blogini ulkoasu uudistettiin. Päätin, että Savusuolaa ei ole enää ahtaasti vain ruokablogi. Voin kirjoittaa ihan mistä huvittaa, vaikka Spedestä, ja olen kirjoittanutkin.
Luulen, että omalla kohdallani tähän jatkuvaan ulkopuolisuudentunteeseen on vaikuttanut se, että mulla on tausta hyvin yksinäisenä ihmisenä. Otan sen yksinäisen tarkkailijan, jopa marttyyrin roolin aivan liian helposti vähän kaikissa yhteyksissä. Lähtöoletus on se, että kukaan ei pidä minusta, ja kun en odotakaan, että pitäisi, en voi pettyä. Lisäksi kuulun ammatinkin puolesta FB.ssä aika moneen bloggaus- ja someryhmään. Kun päivästä toiseen skrollaa keskusteluja, joissa pohditaan Google Analyticsin lukuja, brändiä ja lukijamääriä, kyllä se herkkään ihmiseen väkisinkin vaikuttaa.
Apajille ovat löytäneet myös erilaiset blogikonsultit. He kertovat kursseillaan maksua vastaan, miten juuri sinun blogistasi tulee ”ammattimainen”, ts. alat tehdä sillä jossain muodossa rahaa. Ehkä sekin on vääristänyt ajattelua siitä, mitä ammattimaisuus ja vaikuttaminen tarkoittavat.
Toisaalta luulen, että elämä on yhtä etsimistä ja se on hyvä merkki. Etsivä ihminen kokeilee, ottaa riskejä, mokaa, oppii, ennen kaikkea kehittyy. Tyytymättömyys omaan tekemiseen johti osittain esim. tähän bloggaukseeni, johon ja jonka kirvoittamana on syntynyt hyvää keskustelua ja ajatukseni ovat selkiytyneet.
Mutta mutta. Lisätäänpä vielä, että tämä keskustelu, niin minun kuin muidenkin blogeissa ja FB-sivuilla, on ollut todella puhdistava. Allekirjoitan entistä vahvemmin Rouva Sanan sanat, jotka kuvaavat minkä tahansa ilmiön evoluutioon kuuluvaa, pakollista kipuilua.
Luulen, että minun on paljon helpompaa blogata tämän jälkeen. Ainakin muutama vuosi, ennen kuin tulee seuraava kohu, muutos tai kriisinpaikka. Ja alleviivataan nyt punakynällä sitä, että minä en pidä itseäni minään megabloggaajana, joka voivottelisi, että kauheeta kun noi muut ei tajua, miten tää homma pitäisi tehdä, minä täällä kammarissani kirjoittelen katkerana, eikä kukaan huomaa. Yritän miettiä koko ajan itsekin, mikä on oma juttuni, mikä kiinnostaa minua ja hyödyttää myös muita, mitä minä tältä hommalta haluan.
Aijai. Tämmöistä se on, kun on horoskoopiltaan ylianalyyttinen kaksonen, Merkurius on jännitteisessä asemassa Marsiin nähden ja ilmassa matalapainetta.
Tälläiset murrokset kuuluu ihmiselämään. Olipa ala mikä tahansa niin se elää ja muuttuu. Ja muutokset on vaikeita ja vähän pelottavia. Toisaalta ne on pudistavia ja eteenpäin vieviä. Ja pakottaa miettimään ja punnitsemaan omaa kantaa ja motiivejaan uudestaan.
Mä en ehkä liiku niin tavoitteellisisa piireissä, että kokisin, että bloggaaminen pelkkää tilastojen kyttäystä ja brändisuunnittelua, mutta en voi kieltää, ettenkö olisi niihin itsekin aikaani laittanut. Mä uskon kuitenkin siihen, että harva jaksaa blogata vuosia vain brändi ja tilastot mielessään, mielekkyys hommaan tulee pitkällä tähtäimellä muualta. Ja vaikka jokainen bloggaaja varmaan jossain vaiheessa elää sellaisen seo-optimointikauden, niin uskoisin kuitenkin sen jäävän taka-alalle kun oma visio selkiytyy. Linkkasin tähän omaa pohdintaani blogissani, aiheesta ja aiheen vierestä.
Kyl maar, yhtä uusiutumista ja evoluutiotahan se elämä on. Uskon myös, että nämä julkiset pohdinnat ovat tarpeellisia nyt, kun bloggaus alkaa olla ammattina ja harrastuksena lähempänä aikuisikää kuin lapsenkenkiä.
Toimituksissa tällaista vertailua, itsekritiikkiä ja pohdiskelua harrastetaan koko ajan. Siksi mä koen keskustelun aiheesta luontevaksi, en loukkaannu siitä enkä hae sillä sitä, että haluaisin loukata. Blogit ovat kasvamassa ja kasvaneet oikeiksi medioiksi. Niillä on valtaa ja suuria yleisöjä – ja tämän vuoksi myös velvollisuus vastuuseen.
Uskon, että julkinen pohdiskelu vähentää valitusta siitä, miten turhaa puuhastelua ja piilomainontaa bloggaaminen on. Keskustelu osoittaa, että me bloggaajat olemme kykeneväisiä itsesäätelyyn ja läpinäkyvyyteen. Meitä ei pelota kertoa, mitä blogillamme tavoittelemme, miksi tyylimme on sellainen kuin se on ja millaisilla perusteilla teemme kaupallisia yhteistöitä.
Mediat tekevät tätä itsesäätelyä, kommentointia ja ”puhdistavaa pohdiskelua koko ajan”. Esimerkkinä tulee viime ajoilta mieleen Aamulehden linjaus lopettaa sukupuolittuneiden ammattitermien käyttö sekä kohu Ylen Sanna Ukkolan intiaanipäähineestä Pressiklubissa.
Näitä blogosfäärin kriisejä, puhdistautumisia ja analyyseja on varmasti vielä paljon edessä. Se on mielestäni merkki siitä, että blogeissa ja bloggaajissa on voimaa ja älyä!
Ah, Minna, sun loistava postauksesi selvensi älyttömästi ajatuksiani. Tuli kuule kirjoitettua niin jumalattoman timanttinen ja tarinallinen kommentti blogiisi, että kopsaanpa sen tänne. Luulen nimittäin saaneeni nyt kiinni siitä, mistä tämä märinäni kumpuaa:
”
Mä myös uskon, että ongelma on osittain siinä, että blogeista ja bloggaajista puhutaan yhtenä geneerisenä massana, vaikka ensinnäkin genrejä on monia. Tämän lisäksi jokainen genre jakautuu omaan alalajiinsa. On tarinallisia blogeja, visuaalisia blogeja, raflaavia blogeja, hauskoja blogeja, käytännön niksejä sisältäviä jne.
Se, mikä minua tässä nyt varmaan eniten turhauttaa, on se, että blogimaailma on kasvanut oikeaksi mediaksi, mutta media-alan ammattilaisillakaan ei ole vielä riittävästi termejä ja työkaluja, joiden avulla blogeja osattaisiin tarkastella. Puhutaan epämääräisesti tarinallisuudesta, timanttisesta sisällöstä ja vuoden “parhaasta” siitä ja tästä blogista.
Mediamaailmassa, siis puhun nyt esim. lehdistä, on ihan omat kilpailunsa esimerkiksi vuoden parhaalle lehtikuvaajalle, taitolle ja visuaaliselle ilmeelle, lehtien osastoille ja yksittäisille jutuille. Lisäksi paikallislehdet ja isot lehdet kilpailevat omassa sarjassaan.
Miten meidät rankataan erilaisissa gaaloissa ja listoilla? No tumppaamalla kaikki samaan sumppuun. Ei ihme, jos se aiheuttaa ärtymystä ja riittämättömyydentunnetta. En ole koskaan käynyt yhdessäkään blogigaalassa, mutta olen kuullut paljon happamia keskusteluita siitä, miten taas väärä voitti. En kuitenkaan usko, että väärä voitti.
Mittaamistapa, ehdokkaidenasettelu, koko genrejako oli ehkä väärä. Esim. mä en voisi ikinä kuvitellakaan skabaavani jossain vuoden ruokablogi -kategoriassa. Luontevampi olisi ehkä joku ajattelu-, huumori- tai lifestyleblogi. Mutta kun mä nyt kerran olen ulkoisesti, nimeä myöten ja rakenteellisesti ruokablogi, meikäläinen niputetaan siihen kategoriaan, vaikka se ei tunnu ehkä parhaalta henkiseltä kodilta.
Olipas hyvä kirjoittaa tämä kommentti, koska se selvensi älyttömästi omaa ajatteluani, ja nyt osaan purnata konkreettisemmin enkä vain märise, että yhyy kun tää blogiskene ärsyttää mua. Tämän vuoksi keskustelu ja ajatteleminen on hyvästä ja rakastan kirjoittamista. Olisin niin paljon tyhmempi mutuilija, jos en kirjoittaisi ja keskustelisi.”
Vau. Vau ja vielä kerran vau! Ihan hitsin helpottavaa oli lukea ensinnäkin siun teksti, mutta ennen kaikkea tämä siitä seurannut keskustelu. En ole yksin mehikasvi+kupariesine -ahdistukseni kanssa!
Oma blogini on nuori, tosissani olen sitä kirjoittanut reilu 1,5 vuotta ja minulle blogini edustaa vähän samaa kuin sinullekin – se on käyntikorttini työn saantiin. Ei välttämättä sisältöyhteistöihin (toki niitäkin teen) vaan muihin ruokaosaamista vaativiin juttuihin. Tämä vähän erilainen vinkkeli bloggaamiseen saa minut välillä tuntemaan itseni ”vääränlaiseksi”, kun en ole aloittanut tätä blogiani vuonna käpy, ja sydän täynnä paloa jakaa ruokaohjeitani maailmalle. Näkökulma on erilainen, kun reseptiikka ja ruoka-ala on ollut ammattiosaamistani monta vuotta ennen tätä blogia. Kun kasvukipuihin yhdistää vielä Insta-trendit ja huippustailatut ruokakuvat, niin välillä ahistaa.
Sitten tulee eteen tällaisia hyviä keskusteluja, mitä olen nyt useammasta blogista lukenut, kiitos Ku ite tekee -Minnan vinkistä, ja olo on taas voimaantunut ja jaksan taas etteenpäin!
Voihan Minttu. Ihanaa, kun kommentoit. Ihanaa, jos tekstistäni on jollekin lohtua tai ajatteluun herättävää ärsykkeentynkää. Mietin pitkään, kirjoitanko tämän. Vaikutanko todella negatiiviselta ja itserakkaalta paskalta, joka ei arvosta muita?
Kyse ei ole siitä, etteikö niitä raflaavia blogeja, koko elämä esiin -blogeja, ammattivalokuvaajien studiossa räpsittyjä mallikuvia ja kankeampaa kieltä saisi olla. Kyse on siitä, että olen huolissani moninaisuudesta. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tätä ärsyyntyneisyyttä vähän siitä sun tästä aiheuttavat mm. erilaiset blogigaalat ja rankingit.
Esimerkiksi minä luen paljon kirja- ja teatteriblogeja ja kolumnityyppisiä ajatusblogeja. Varsinkin jälkimmäiset loistavat gaaloissa ainoastaan poissaolollaan, vaikka netti on täynnä mahtavaa ajattelua ja notkeaa verbaliikkaa. Tekstejä, joissa on todella henkilökohtainen tatsi, vaikka kirjoittaja ei paljastaisi mitään elämäntilanteestaan. Nämä kirjoittajat luovat silti kokonaisen maailman sanojen ja ajatusten avulla, esimerkiksi Missä olet Laura.
Ahdistusta aiheuttaa sekin, että kuulun työni vuoksi aika moneen someryhmään, joihin tulee kiihtyvällä tahdilla yleensä melko nuorten ihmisten blogipostauksia. Niistä huomaa, että välineet ovat kunnossa. On huippukamera, upea ulkoasu ja yhteistyökumppanit valmiina suurin piirtein siinä vaiheessa, kun ensimmäistäkään postausta ei ole vielä julkaistu. Se, kuka tämä kirjoittaja on, mitä hän tuntee, ajattelee tai oivaltaa, voi kuitenkin jäädä yhteistyö- ja kuvavyöryn alle.
Miksi he tekevät näin? No luultavasti siksi, että me pidempään bloganneet olemme luoneet standardit sille, mitä ”ammattimaisuus” ja ”tasokas blogi” tarkoittavat. He opiskelevat kaavan ja noudattavat sitä.
Suren myös sitä, että käsitteet ”persoonallinen sisältö” ja ”intiimien asioiden jakaminen” tuntuvat sekoittuvan. En kannusta siihen, että ihminen tuuttaa nettiin kaiken tuskansa, jos hän epäilee vähääkään, kestääkö hänen päänsä sen. Persoonallista sisältöä kyllä kaipaan. No mitä se on?
Ensinnäkin blogiskenen rikkautta. Sitä, että voit kirjoittaa vaikka koiranruoasta, jos haluat. Toisekseen sitä, että ihmiset ymmärtäisivät, että ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa ja oikeaa hyvän muotiblogin, perheblogin tai ruokablogin kaavaa. Hanna Gullichsen ei kuviaan paljon koristele. Hänen tyylinsä on ihan erilainen kuin vaikka Liemessä-Jennillä. Molemmat ovat silti huippubloggaajia, jotka ovat hakeneet omaa juttuaan ja tekevät sitä uskollisesti. Toisen tyyli on food artia, toisen pelkistettyä in action -kokkailukuvaamista.
Erilaiset konsultit ovat haistaneet blogeissa pyörivän bisneksen. Olen tutkiskellut useammankin kouluttajan tarjontaa. He järjestävät kursseja ja myyvät e-kirjoja, joissa luvataan paljastaa, miten blogi alkaa kerätä lukijoita ja tuottaa rahaa.
Hyvästä ja ammattimaisesta blogista puhutaan helposti synonyymeinä avaamatta kunnolla, mitä nämä sanat tarkoittavat. Mielestäni vähän kotikutoinen harrastusblogikin voi olla hyvä, vaikka se ei olisi SEO-optimoitu huippuunsa. Koulutuksissa sisältö ohitetaan kuitenkin joskus mutisemalla, että ”content is the king” ja seuraavaksi siirrytään SEO:n, otsikoiden viilaamiseen, järkkärikameroihin, kuvien nimeämiseen ja postituslistan luomiseen. Siis niihin toimenpiteisiin, jotka ovat mielestäni blogien mekaniikkaa ja tekniikkaa.
Siitä, millainen koneisto pellin alla hyrrää, puhutaan ainakin noilla kursseilla välillä surullisen vähän. No, onneksi esimerkiksi Pingin workshopit ja seminaarit ovat tyydyttäneet sisällönnälkääni. Niissä on ollut kiva nähdä ja kuulla hyvin monenlaisia, eri aiheista eri tyylillä kirjoittavia ja tubettavia tyyppejä.
Tuo SEO-painotteisuus ja otsikkokeskeisyys johtaa siihen, että olen törmännyt viime aikoina entistä useampaan postaukseen, jotka pomppaavat korkealle Google-haussa, otsikko on mehevä, siinä luvataan paljastaa joku tosi jännä ja konkreettinen juttu, klikkaan… ja mikä pettymys. Otsikon ”näin nostat blogisi lukijamäärää” takana saattaa olla vain ympäripyöreää diipadaapaa siitä, että hommaa hei Google Analytics ja ala tehdä Exceliin yhteenvetoja sun kävijämääristä.
Minä kiehun lukijana raivosta. Missä kohdassa on se otsikossa luvattu pihvi, jonka tuoksu houkutteli minut apajalle? Mistä täältä valko-hailakanpinkkien kuvapankkikuvien joukosta se löytyy? Ei mistään.
Ja lääh puuh, sanottakoon vielä, että tunnen oloni todella voimattomaksi aina, kun joku käynnistää somerähinän tarkistamatta faktoja. Tuo ”opettajat eivät saa enää sanoa tyttöjä tytöiksi” -väite on toistunut vuoden sisään monessa blogissa. Fakta ei pidä paikkaansa, mutta kommentteja kyllä piisaa, bloggaajaa ylistetään ja haukutaan, kävijämäärä pomppaa ja Analytics laulaa. Ja minä kuivakantylsä kurppa vain soittelen kotona kantelettani ja itken faktojen perään. 🙂
Niin paljon asiaa tuli eilen luettua asiaan liittyen, että piti yö sulatella ja enkä oikein ole varma miten ajatukseni nytkään muotoilisin.
Itselleni Google Analyticsit ja SEOt ovat vähän turhankin vierailta, kun en ole jaksanut niihin oikein perehtyä enempää, mutta tiedän, että niitä Blogimediassakin seurataan ja kävijämäärillä on merkitystä sisältöyhteistöiden saamiseen. Toivoisin kuitenkin, että kävijämääriä enemmän merkitystä olisi oikeasti sillä sisällöllä. Jos minulla olisi tuote, esimerkiksi elintarvike, jota haluaisin blogiteitse promota, haluaisin, että tuotteestani kirjoittaisi joku jolla olisi oikeasti jotain sanottavaa, vinkkejä jaettavaksi ja sisältöä, joka hyödyttäisi lukijaa sen sijaan, että blogissa on kuva tuotteesta eukalyptyksen lehtien kanssa ja kommentti miten ”tää oli niin hyvää, vaikka en yleensä syökään lihaa/soijaa/kalaa/säilykkeitä/whatnot”. Eli sisällön ja faktojen puolesta täälläkin marssitaan!
Visuaalisuuden tärkeyttä ei toki voi ohittaa, mutta on huolestuttavaa, jos sen seurauksena päädytään kopioimaan suuria kävijämääriä saaneita blogeja, niin että pian kaikki näyttävät samalta. Eritoten, jos se sydän eli sisältö uupuu. Ruokablogien puolella erilaisuutta onneksi vielä löytyy, vaikka ruokakuvien trendit täälläkin vaikuttavat, itse kuhunkin.
What’s cooking Helsinki -tapahtumassa keväällä Kreetta Järvenpää puhui blogi/instatrendeistä ja oli sitä varten kysellyt näkemyksiä merkittäviltä kansainvälisiltä ruokabloggaajilta/vaikuttajilta (mm. Aran Goyoaga). Kaikilla tuntui olevan jossain muodossa se näkemys, että ensinnäkin he eivät halua mitään trendejä, ennemminkin siirrytään pois liiallisesta stailaamisesta ja viilatuista asetelmista kohti luonnollisempaa kuvausta ja otetta. Sliipattu instamaailma oli aiheuttanut överit monelle. Ehkä meilläkin on tietty saturaatio saavutettu ja se näkyy tänä hyvänä keskusteluna, mitä nyt käydään vähän joka puolella.
Sä muotilit todella hyvin sen, mitä olen yrittänyt sanoa monessa keskustelussa kaupallisista yhteistöistä. En missään nimessä dissaa niitä. Miten ihmeessä voisin, kun käyn lähes joka viikko ilmaiseksi syömässä ja posti tuuttaa ilmaisia viini- ja leivontatarvikepaketteja?
Todella usein nuo pakollisen elannon eteen tehdyt kaupalliset kamppikset vain ovat juuri kuvailusi kaltaisia. Toisaalta kyllähän siinä välillä on varmasti aito uteliaisuus taustalla. Olen minäkin testannut ilmaiseksi saamiani voikahveja ja superfoodeja, vaikka en ole oikein sen tyyppinen ihminen, eikä ole tämä blogikaan. Mutta kiinnosti.
Tarkastelen noita kaupallisia kamppiksia myös lukijan ja kuluttajan näkökulmasta, sillä olenhan sellainen. Hyvistä kaupallisista postauksista on ollut minulle rahallista hyötyä. Ennen Madaran syys- ja kevätalea menen aina katsomaan, millaisia tuotteita WTD-Nata tällä kertaa suosittelee. Nata ei sano, että ”tämä voide oli ihana”, vaan kuvailee mielestäni taitavasti, miltä seerumi tuoksuu, miten se imeytyy ihoon, miten se vaikuttaa. Meillä on vieläpä samanlainen ihotyyppi.
Hänen vinkkiensä ansiosta olen siis tehnyt hyviä löytöjä ja säästänyt silkkaa rahaa. Ilman hänen kaupallista kamppistaan en tietäisi koko Madaran alesta ja olisin voinut ostaa vääriä tuotteita.
Hyvä kaupallinen sisältö on mielestäni perehtynyttä ja kuvailevaa. Tuotetta verrataan muihin saman tyylisiin, sen ominaisuuksia esitellään havainnollistavasti, hintatiedot ja vastaavat kerrotaan. Rakastan Kuningaskuluttaja-tyylisiä postauksia, joissa pureudutaan, analysoidaan ja annetaan tietoja sen sijaan, että vain sanotaan, että ihanaa oli.
Harmittaa, kun en ehtinyt tulla tuonne What´s cookingiin. Kuulin niin paljon kehuja Kreetan puheenvuorosta. Luulen, että sen kuuleminen olisi ollut minulle tarpeellista vertaistukea. Mutta onpas kiva, että tämän keskustelun ansiosta me löysimme toisemme tällä tavalla virtuaalisesti. Kävin jo kommentoimassakin, että jos ihminen tykkää palsternakasta, se voi olla vain hyvä tyyppi!
Instasta tuli mieleeni, että vaikka supersliippaus minuakin jossain vaiheessa ahdisti, se on tällä hetkellä lempparikanaviani. Keskustelu ei tunnu menevän räksyttämiseksi yhtä helposti kuin vaikkapa Facebookissa. Ja mä olen saanut etenkin noiden My Stories -videoiden kautta tosi paljon uusia tuttavia, joiden kanssa ollaan tapailtu tosielämässäkin.
Hetken aikaa kesti, että löysin oikeat seurattavat, joiden kanssa kommunikointi ei ollut vain sellaista, ”you´re awesome, follow me back” -jorinaa. Mutta nyt, kun omanhenkisiä seurattavia on löytynyt, huomaan kurkkaavani Instaan vähän väliä. Mitäs se yksi tyyppi puuhaa mökillä? Onko toinen laittanut taas kuvan hassun näköisestä kissastaan? Mitä kolmas piti Cats-musikaalista?
Ei mulla muuta kuin että Gilbert Grape! ❤
Terv. Tekstiorientoitunut sunnuntaibloggailija
Voi Gilbert. Tuli kauhea himo katsoa se taas! Mistäköhän sen nyt tähän hätään löytäisi?
Älä muuta sano. Meillä onneksi dvd-valikoimassa. Tiedän, mitä teen tänä iltana…
Selvittelen juuri, löytyisiköhän tää Netflixistä…