Kameran kuvamuisti täynnä, hiertyneet jalat, pari päivää kestänyt darranpoikanen, siellä täällä leijuvia puuhkanpalasia, käyntikortteja, naurua, kysymyksiä, ärsytystä, oivalluksia. Tässä pähkinänkuoressa minun PING Helsinkini.
PING on Suomen suurin sisällöntuotattajien festari, joka kokosi toista kertaa yhteen bloggaajat, vloggaajat, tubettajat, snäppääjät, valmentajat, koodarit, bisneshipit ja visionäärit. Olin kuullut hehkutusta monelta PINGiin viime vuonna osallistuneelta bloggaajalta. Hypätessäni bussiin perjantaiaamuna olin kuitenkin jännittynyt. Minä nimittäin en kauheasti välitä minglaamisesta, en ainakaan virallisesta sellaisesta. Tiedättehän. Tönötetään jossain messupisteellä naama vaikeassa virneessä. Hiki liimantuu kainaloihin kuin texasilaisella poliisilla.
Juttelen ihmisten kanssa vaivattomasti bussipysäkillä, kaupan kassalla, baareissa ja rappukäytävissä. Kerran koiralenkillä Sorsapuistossa aloin keskustella aika syvällisesti äitiydestä erään naisen kanssa. Juttutuokion päätteeksi hän halasi minua ja kiitteli, että keskustelumme vei hänen harteiltaan hirveästi syyllisyyttä siitä, onko hän hyvä äiti. Terapointi keskellä katua sujuu siis meikäläiseltä kevyesti, mutta käyntikorttien jakaminen ja edustaminen. Nnngggh.
Angstistani huolimatta ryhdistäydyin ja teetin itselleni käyntikortit oikein ammattigraafikolla. Tunsin silti itseni muumioksi, kun köröttelimme bussilla Långvikin kylpylään. Takanani istuneet nuoret naiset tekivät somesuunnitelmaa vartin tarkkuudella, mutta minä mietin vain, koska pääsisin vessaan.
Luojan kiitos PINGissä oli teemana festarit. Jännityksen ja hämmennyksen pystyi kätkemään hatun ja aurinkolasien taakse, hassuista asuista sai luontevaa jutunjuurta. Oli myös ihanaa, kun ei tarvinnut vääntäytyä illalliselle pikkumustaan, vaan sai olla rennosti kesämekossa, naama rasvaisena ja tukka pörrössä. Ihan kuin festareilla.
Oivallus 1: Hassut hatut
Aina on hyvä hetki pöllöille vaatteille. Ne johtavat aidompaan verkostoitumiseen kuin puvut.
Aamupäivän innostavinta antia oli journalisti Reetta Rädyn, ääninäyttelijä ja juontaja Lina Schiferin, valokuvaaja Miikka Pirisen, markkinointiguru Milla Kokon ja biisonimafian videovelho Kai Kotajärven paneeli. Ideana siis oli se, että jokainen puolusti omaa tonttiaan: Reetta sanoja, Miikka kuvia, Lina ääntä ja Kai liikkuvaa kuvaa. Milla haastoi puhujia ja usutti heitä myös väittelemään.
Mieleeni jäivät erityisesti Reetta Rädyn sanat ”digitaalisuuden ansiosta meillä on nyt suurempia yleisöjä kuin koskaan ennen”. Se antaa toivoa kaltaiselleni sanojen ja tarinoiden rakastajalle, joka elää ja hengittää kirjoittamisesta, kirjoista, lehdistä ja blogeista. Niin Hesarista, Umberto Ecosta kuin Seiskastakin. Minun maailmassani kevyt ja painava tarvitsevat toisiaan, vakavuus ja viihde. Reetan ajatukset vahvistivat fiiliksiäni siitä, että blogit, Instagram ja tiiliskiviromaanit eivät uhkaa toisiaan.
Oivallus 2: Tarina elää
Ihmiset haluavat tarinoita, tunteita ja tietoa, oli media mikä hyvänsä. AINA.
Iltapäivällä oli workshopien vuoro. Sytyin erityisesti Salla Kääriäisen luennosta, joka käsitteli sisältöyhteistyön etiikkaa. Siis sitä, miten blogin kauttaa saadut tavarat tulee ilmoittaa verottajalle, miten yhteistyökuviot tulisi merkitä postauksiin ja niin edelleen.
Ärsyynnyn todella paljon, jos blogi on täynnä pelkkää ilmaistavaroiden esittelyä makeilevaan sävyyn. Itse olen mokannut siinä, että oletin aluksi, että kun sanon ravintolan kutsuneen bloggaajaporukan syömään, lukija tajuaa, että tässä mussutetaan ilmaista lounasta. Hieman ironista, mutta mokani johtuu toimittajataustastani. Jos toimittaja kutsutaan tiedotustilaisuuteen tutustumaan uuteen ravintolaan, hän ei aloita juttua kertomalla, että olin tiedotustilaisuudessa syömässä ilmaiseksi, vaan jakaa informaation, jonka on saanut tilaisuudesta. Bloggaajan kannattaa kuitenkin mieluummin vääntää rautalangasta, että pihvi oli ilmainen.
Pari kuukautta sitten aloin merkitä jokaiseen juttuun, mitä olen syönyt ja juonut ilmaiseksi. Kerron siis paitsi jutussa, että olen päässyt ilmaiseksi sinne ja tänne, mutta merkitsen tiedon vielä varmuuden vuoksi (*näin sulkeisiin jutun loppuun, jotta nopeasti tekstin skrollaava lukijakin tajuaa asian).
Salla puhui myös siitä, että ei ole häpeä pyytää työstään palkkaa. Jos tuotearvioita lehteen tekevälle toimittajalle ja valokuvaajalle maksetaan työstään, miksi bloggaajalle ei maksettaisi? Varsinkin, jos hänen sisältönsä on niin laadukasta, että se kerää suuren ja sitoutuneen yleisön.
Oivallus 3: Ole rehellinen, avoin ja ylpeä osaamisestasi
Kaupallista yhteistyötä ei tarvitse hävetä eikä sitä saa kätkeä.
Tuhti lounas ja ohjelmantäyteinen päivä imivät sen verran mehuja, että jätin loppupäivän luennot väliin ja vetäydyin päikkäreille. Jälkeenpäin harmitti, sillä Minna Salami ja Caterina Fake olivat kuulemma pitäneet upeat puheenvuorot siitä, miten some voi muuttaa maailmaa ja miten teemme siitä eettisen välineen, emme alistu sen tyhjäpäisiksi orjiksi.
Toisaalta oli hyvä levätä, koska jaksoin hillua pikkutunneille asti. Tähän väliin kiitokset Långvikin upeista, kalapainotteisista buffeteista, isosta huoneesta, merinäköalasta, hyvistä tyynyistä ja huoneen varustelusta.
Opetus 4: Tossut
Jokainen itseään kunnioittava hotelli tarjoaa asiakkaille muhkean kylpytakin ja tossut.
Ja katsokaas kuka hiipi ihan muina Suomen suurimpina artisteina lavalle ja aloitti tosta vaan keikan.
Opetus 6: Anssi Kela on juuri niin karismaattinen kuin luulit
Ja jokainen itseään kunnioittava somefestari järjestää Anssi Kelan yllätyskeikan lounassaliin.
Illallisella minglaaminen sujui jo paljon luontevammin. Minun on vain niin paljon helpompi jutella ihmisten kanssa ruoan ja viinilasin kuin Power Point -slaidien äärellä. Oli ihanaa tavata monta tyyppiä, joista ajattelee blogin perusteella, että tosta mä tykkäisin luonnossakin. Ja niinhän minä tykkäsin.
Järjestimme Karoliinan ja Rosannan kanssa skumppajatkot, joilla päädyimme sänkyyn Kekkosen kanssa. Totesimme Päivin kanssa, että ihmisten tyhmyys ja huono käytös jaksavat hämmästyttää vuosi toisensa jälkeen. Kerroin Sannalle, Ramille ja ties kenelle, että vakoilen ihan avoimesti naapureitani kiikareilla ja raportoin havainnoistani yksityiskohtaisesti sosiaalisessa mediassa.
Opetus 7: Huolehdi julkisuuskuvastasi
Asiallista brändiään kannattaa vaalia huhuilemalla jengiä Instagramissa saunajatkoille sviittiin 360.
Kotimatkalla minulla oli siis jo tukku uusia kavereita ja tuttavia, snadisti valkoviinille löhähtävä hengitys ja niitä helvetin puuhkanpalasia joka paikassa. Rosannan puuhka siis jäi ton sen Versacen laukun vetoketjun väliin ja me oltiin ihan että OMG. Siis me ollaan dösäs jossain tääl skutsis ja tää laukku niinku ei aukee ja se on siis aito Versace.
Oivallus 8: OMG OMG OMG!!!!!
Jos Versacen laukku jumittuu, kyllä nyt jumalauta pitäisi vetää bussi tienposkeen ja hätävilkut päälle.
Ai niin, mainitsin alussa ärsytyksen. Mikä minua ärsytti? No lähinnä se, että kiinnostavaa sisältöä oli niin paljon ja aikaa niin vähän. Oli todella vaikeaa valita kaksi workshopia parinkymmenen kiinnostavan joukosta. Olisi hienoa, jos PING voisi joskus laajentua paripäiväiseksi tapahtumaksi. Luennoista, paneeleista ja someklinikoista saisi paljon enemmän irti, jos kaikkea ei tarvitsisi kokea yhdessä päivässä.
Jos pääsen ensi vuoden PINGiin, olen toki viisaampi. Alkuihmettelyyn menee vähemmän aikaa. Ymmärrän paremmin, mitä on odotettavissa ja osaan valita minulle sopivat luennot ja workshopit. Nukun edellisenä yönä paremmin ja juon enemmän vettä.
Oivallus 9: Vähemmän ja keskittyneemmin
Toimii elämän kaikilla osa-alueilla. Naapurin kyttäämisestäkin saa enemmän irti, kun ajoittaa kiikaroinnin takuuvarmasti mehukkaisiin hetkiin, kuten vappuun, eikä roiku kaula kenossa ikkunassa aamusta iltaan.
PINGin jälkeen ajattelen blogiani edelleen henkireikänäni. Se on vastapainoa editoidulle, ajastetulle ja suunnitelmalliselle toimittajantyölleni. En halua omistaa koko elämääni Google Analyticsin pyörittelyyn ja optimaalisten postausaikojen pohtimiseen. Toki itseään pitää arvostaa. Jos ja kun teen hyvää sisältöä, miksi en varmistaisi, että se tavoittaa mahdollisimman monta lukijaa? Mutta minä haluan pitää omassa touhussani vähän punkkia mukana.
Jos nyt omaa brändiään pitää miettiä, minun brändini olkoon se, etten jaksa analysoida brändiäni loputtomasti. Haluan juoda kaljaa, kiroilla, nauraa mauttomille vitseille, postata ylipitkiä kuvapläjäyksiä lauantaiyönä, jolloin kukaan ei niitä lue, haluan olla viktoriaaniseen pölyyn hautautunut kääpä, nirppanokka ja juntti.
Ihan asiasta aasiin. Katsokaa, Långvikista löytyi tämmöisiä vanhoja Kansallis-Osake-Pankin oravalogoja. Eivätkös olekin siistejä? Miksiköhän näitä on siellä, onko tämä ollut joskus KOP:in omistama paikka?
Oivallus 10: NVVVG
No voisit vittu vaikka googlata. Oisko mitään, someguru?
Oravalogoista sen verran, että Långvikin alkuperäinen nimi on ollut Tanskarla ja se rakennettiin aikoinaan KOP:n koulutuskeskukseksi. Silloin ennen SYP-fuusiota varmaan jokainen silloinen KOPpilainen on viettänyt siellä ainakin viikon tai pari.
http://www.uusisuomi.fi/raha/73482-kopn-koulutuskeskuksesta-venalainen-kylpyla
Siis kyllä kannatti taas paljastaa tyhmyytensä ja laiskuutensa julkisesti: näinkös näppärästi tämäkin selvisi! Mulle tulee aina toisaalta nostalgisia, toisaalta karmivia muistoja tuosta KOP:in oravalogosta. Joskus 80-luvulla taisi olla sellainen mainos, jossa heilui parimetrisessä oravapuvussa oleva tyyppi. Se oli lapsen silmissä jotenkin ahdistava.
Minä kyllä luulisin, että lukija ymmärtää bloggaajien syövän ja juovan ilmaiseksi, jos postauksessa mainitaan ravintolan X kutsuneen bloggaajia syömään ja juomaan 😉 Selkeys on toki paikallaan ja yhteistyöpostaukset hyvä mainita jo jutun alussa sellaisiksi (ettei tarvitse skrollata loppuun asti tarkistaakseen), mutta ei kaikkea rautalangasta sentään tarvitse vääntää.
…joskus tulee kyllä ikävä blogien alkuvuosia, jolloin postauksia ei niin mietitty, ei ajastettu eikä brändätty, mutta ehkä me elämme nyt tätä päivää ja odotamme, miltä maailma seuraavaksi näyttää. Kiinnostava postaus, joka tapauksessa!
No siis minäkin luulin ensin, mutta kun lukijoilta tuli asiasta kyselyä, päätin tehdä asian niin selväksi kuin vain voin. Tätä suositteli myös Salla Kääriäinen. Varsinaisia yhteistyöpostauksiahan olen tehnyt vain pari. Niidenkin yhteistyö on ollut sitä tasoa, että olen saanut testaamaani viiniä palkkioksi pari laatikollista tai jonkun lahjakortin, ja yhteistyökumppani on toivonut, että laitan postaukseen linkin heidän kotisivuilleen. Suuren rahan yhteistyökamppiksia en ole siis tehnyt. Lähinnä saan ilmaiseksi rahanarvoisia kokemuksia ja aterioita.
Blogatessa sokeutuu helposti sille, että satunnaisia lukijoita on paljon. Niitä, jotka eivät seuraa blogiasi eivätkä tiedä, että niin tää on se tyyppi, joka pyörii siinä porukassa, joka pääsee ilmaiseksi testaamaan ravintoloita. Vaikka asian vääntäminen rautalangasta tuntuisi itselle vähän apinamaiselta jankuttamiselta, lukijat vilkaisevat tekstin usein hätäisesti läpi. On parempi erottaa merkinnät pienistäkin ilmaisista tuotteista ja kaupallisista kytkyistä omalle rivilleen ja merkitä lause vaikka tähdellä, koska asia ei välttämättä tartu silmään leipätekstin joukosta.
Noissa yhteistyöpostausten merkitsemisessä jutun alkuun on ainakin minulla kirjoitustekninen ongelma. Jos kirjoitan ensimmäiselle riville (*söin ilmaiseksi), kyseisestä lauseesta tulee myös se ingressi, joka näkyy Facebookiin linkkaamani bloggauksen alussa. Ja ihmiset tekevät lukupäätöksen ja klikkaavat FB-linkkiä usein otsikon ja parin sen alla näkyvän lauseen perusteella. Olen miettinyt, miten tämän teknisen ongelman voisi välttää. Minua ei ainakaan kiinnosta klikata linkkiä, jonka ensimmäinen lause on (*söin ilmaiseksi). Kaipaan informatiivista ja/tai kiinnostavaa, postauksen aiheesta kertovaa aloitusta.
Puhuin tästä PINGissäkin, ja keskustelukumppanini ehdotti, että kävisin kirjoittamassa merkinnän tekstin alkuun vasta sitten, kun olen jo linkannut postauksen Savusuolan FB-sivulle. Postaukseen tehdyt muutoksethan eivät ymmärtääkseni päivity FB-linkkiin? Mutta vähän säädöksi menee ja riskinä on se, että joskus väsyneenä unohdan koko kaupallisuusmerkinnän. Se olisi lukijan kannalta ikävämpi juttu kuin se, että maininta on tekstin lopussa.
Että apua nyt kaikki sometaiturit, miten ratkaisen tämän FB:n teknisen ongelman? Kavahdan kaikkea säätöä ja vaivaa.
No tuotanoinniin. Nyt kun kysyit, niin minä ainakin tekisin postaukseen reilusti ingressin (joka sitten näkyy siellä linkissä) ja sen jälkeen aloittaisin varsinaisen leipiksen kappaleella, jossa jossain kohtaa kerrotaan, jotta FYI: söin muuten ilmaiseksi. Eikö olisi aika selkeä systeemi? (Miksipä ei blogipostauksissa voisi olla ingressiä?) 😉
Kiitos vinkeistä! Mä olen miettinyt kuvaketta itsekin, mutta haluan erotella tarkasti, mitä olen saanut ilmaiseksi. Joskus voin saada ilmaiseksi ruoan, joskus sen lisäksi jonkinlaisen goodie bagin, ehkä joskus tulee vielä isompi yhteistyökuvio, josta saan rahaa. Menee hankalaksi, jos kaikkiin erilaisiin tarkoituksiin alkaa väsäämään omaa kuvakettaan.
No enihau, tärkeintä vissiin on se, että lukijalle tulee selväksi, mitä bloggaaja on saanut ilmaiseksi.
Omat haasteensa asettaa oman blogini ulkoasu, jossa on pari aivan käsittämätöntä asetusbugia. En esim. voi kursivoida enkä lihavoida tekstiä. Jep, näin on. Webmasterini on ollut niin kiireinen, etten ole viitsinyt mankua häntä tekemään Savusuolalle uutta ulkoasua, ja itsehän en osaa tehdä niin yhtään mitään, joka sisältää yhtään monimutkaisempaa koodausta.
Mutta kuten sanottu. Kunhan sille lukijalle tulee selväksi, että pihvi oli ilmainen, eikä asiaa piiloteta minkään epämääräisen makeilun taakse.
WUPII, prob solved = jos kirjoitan (*tän härdellin tekstin alkuun) ja käytän siinä otsikkomuotoilua, se ei näy FB-linkkauksen alussa! Jumaleissön että tunnen itseni taitavaksi nörtiksi nyt. 😀
Ymmärrän ingressiongelman. Ei tulisi minunkaan klikattua tekstiä joka alkaa toteamuksella *söin ilmaiseksi 😉 Jotkut ovat ratkaisseet asian sponssi/yhteistyö-kuvakkeella, joka voi olla aika pienikin. Silloin se ei tulisi siihen ingressitekstiin, ja jos pääkuvana on joku muu, niin feedikään ei sitä nappaisi. No, en ole sometaituri, kunhan arvailen 🙂
Olipas erinomaista tutustua kotikaupungissani toimivaan nykyaikaisen parvekekyttäyksen mestariin! Täytyypä ottaa blogisi seurantaan.
P.S. Voisit vaihtaa mun blogini osoitteeksi kohteenamaailma.fi, niin sinne eksyy joku muu kuin äitini 😉
Mun naapuri on nyt ostanut mustavalkoisen taidevalokuvan olohuoneeseensa. Tai siis ei se ole taidevalokuva, kiikaroitiin eilen miehen kanssa, että se on Jack Nicholsonin kuva Hohdosta, siitä ”Here´s Johnny” -kylpyhuonekohtauksesta. 😀
Ja toki vaihdan osoitteen!
Doh dih, osoite vaihdettu oikeaksi. Mitähän mä olen taas tonkin kanssa sekoillut. Kurkkinut liikaa parvekkeelta vastapäisen asunnon kiintoisia tapahtumia?
Todennäköisesti. Linkitin tämän postauksen myös omaan Ping-juttuuni, sillä oli sen verran hyvää tarinaa. Ja hyvä se on Itsenäisyydenkadulla asuvien kaverien tietää, että kannattaa olla varuillaan. Kaverini kertoi eilen ostaneensa uuden taidevalokuvan olohuoneensa. Kysyin, että tais olla Hohtoelokuvasta? Vastasi siihen, että mistä arvasit? 😉
Oma pingis: http://kohteenamaailma.fi/tapahtumat/ping-helsinki-2016/
P.S. Kiitokset osoitteenvaihdosta!
P.S.2. Mitäs rengasmiehelle kuuluu uutta?
ET OO TOSISSAS!!!!! 😀 😀 😀 No toisaalta mä hillun aina meidän kämpässä alastomana, eli todennäköisesti joku vakoilee mua. 😀
Pingback: Ping Helsinki 2016 - PINGistä ja golfia munasillaan - Kohteena maailma