Olisinpa tiennyt, ettei ihmisen ole tarkoitus tulla valmiiksi ja valaistuneeksi

”Olisinpa tiennyt”. Näin tuntuu alkaneen joka toinen silmiini osunut somepäivitys sen jälkeen, kun psykologi Maaret Kallio aloitti haasteen Helsingin Sanomissa. Ideana oli kannustaa ihmisiä miettimään, mitä he haluaisivat sanoa nuorelle itselleen. Mitkä viisaudet olisivat suojelleet aikoinaan esimerkiksi ylisuorittamiselta, pettymyksiltä ja itsetunto-ongelmilta?

Olen lukenut ihmisten nuoruusmuistoja ja elämän varrella karttuneita oppeja sekavin tuntein. Nuoruuskuvat ovat suloisia. Kömpelön uhmakkaita, valoisia, rehvakkaita, noloja, niin kuin nuoruus. Tunnistan monen muistoista omia vaikeuksiani. Olisinpa tiennyt, että elämää ei tarvitse suorittaa. Olisinpa tiennyt, ettei aina tarvitse olla kympin tyttö ja niin edelleen.

Voisin sanoa kaikki nuo lauseet lukioikäiselle itselleni. Luonnostelin jo päivitystä, jossa tarkastelisin 17-vuotiasta Janicaa lempeän, viisaan aikuisen silmin. Sellaisen, joka on ymmärtänyt elämän luonteen ja tarkoituksen. Joka on viisas.

Sitten tajusin, etten voisi kirjoittaa sellaista päivitystä. En, koska minä en ole viisas.

Koskan kipuilen edelleen monen saman asian kanssa kuin 17-vuotiaanakin, hieman eri muodossa vain.

Koska olen keskeneräinen, usein aivan romuna ja tunnen itseni niin tyhmäksi, että haluaisin vajota maan alle häpeästä.

Koska en usko, että tulen koskaan jalostumaan ja valaistumaan jollakin tavalla lopullisesti. Tulemaan valmiiksi, täydellistymään. Miksi sitä lempeää tietäväisyyttä haluaakaan kutsua.

Mutta, kerrotaan nyt kuitenkin ensin, mitä alun perin aion sanoa tässä päivityksessä. Aioin sanoa, että

Olisinpa tiennyt, että…

En ole ruma. Teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena olin aikuisten oikeasti vakuuttunut siitä, että olen epämuodostunut. Kyse ei ollut mistään parin finnin tai vatsamakkaran harmittelusta. Olen kuvaillut itseäni päiväkirjoissani muun muassa ”yhteensopimattomista paloista kasatuksi Frankensteinin hirviöksi” ja kasvojani ”sulaviksi”. Vakavasti häiriinrynyt kehon- ja minäkuva, oisko mitään?

Sanat kuulostavat kauheilta, mutta ovat täysin ymmärrettäviä. Olinhan saanut kuulla vain muutamaa vuotta aikaisemmin päivästä toiseen, miten ruma, tyhmä ja ällöttävä olin. Kun katson nyt lukioaikoina otettuja valokuvia, en näe hirviötä, jonka kasvot sulavat. Näen kauniin nuoren tytön, jolla on paksu ja piikikäs suojakuori – ja sen päällä lähes yhtä paksu meikkikerros.

Pelkkä ajatuskin julkisella paikalla, saati sitten baarissa meikittä olemisesta kauhistutti. Pynttäytymiseen hurahti joskus tuntikausia. Usein käytin bileillan aikana enemmän energiaa vaatteideni ja meikkini stressaamiseen kuin hauskanpitoon. Kyse ei ollut enää estetiikasta, vaan neuroottisuudesta ja itsevihasta.

No, tässä asiassa olen onneksi valaistunut. Se ei tosin käynyt nopeasti, luontevasti ja kivuttomasti, mutta kävi luojan kiitos kuitenkin. Viimeistään tänä talvena, kun osallistuin Älä mahdu muottiin -kampanjan kuvauksiin ilkosen alasti, vain mallinukke peittonani.

Kuvien näkeminen oli aluksi shokki, mutta sitä seurasi jonkinlainen irti päästäminen. Sen hyväksyminen, että minä nyt olen tällainen. Tämän pituinen, muotoinen ja näköinen. Sen sijaan, että kyseenalaistaisin koko ajan itseäni, kyseenalaistan tapaa, jolla katsomme ihmisiä ja puhumme ulkonäöstä. Makkaroitani enemmän mietin sitä, millaisiin ominaisuuksiin liitämme painon, meikkaamisen, meikittömyyden ja erilaiset vaatteet.

Oivallusta seurannut auvo tuntuu niin ihanalta, että olisin suonut tämän tunteen teini-ikäiselle itselleni. Mietin silti, voisinko ymmärtää esimerkiksi ylipainoisten kokemaa syrjintää, ellen olisi itse ollut ylipainoinen lapsi, käynyt läpi nuoruuden itsevihaa ja armahtanut lopulta itseäni. Rakkaudesta ja hellyydestä 17-vuotiasta Janicaa kohtaan haluan sanoa, että olisinpa tiennyt olevani kaunis ja arvokas.

Samalla kuitenkin tiedän, että ilman kokemuksiani en olisi minä. Minulle olisi ehkä kehittynyt terveempi itsetunto – tai sitten olisin niellyt kauneusihanteet mukisematta, koska en tietäisi, miltä tuntuu kärsiä, kun et mahdu niihin. Ehkä oli parempi, että tajusin paljon monimutkaisemman ja ohdakkeisemman polun kautta, että me kaikki olemme kauniita. Minäkin.

Tässä vaiheessa haluan tosin himmata hieman postaukseni dramaattista aloitusta. Olen minä joissakin asioissa viisastunut. En esimerkiksi ottaisi enää mistään hinnasta permanenttia. Noup, vaikka olisi mikä 70-luvun soulin diggailuvaihe. Enkä varmasti valita enää kaljan hinnasta. Jos iso tuoppi on maksanut vuonna 2002 vain 3,5 euroa, mitä kamaluuksia inflaatio vielä tekeekään ohranannan hinnalle?

Nauttikaamme siis täysin siemauksin niistä helvetin kalliista pienpanimo-oluista. Huomenna haikailemme vuoden 2018 hintoja, jotka tuntuvat pennosilta.

Mutta takaisin vakaviin viisauksiin.

Olisinpa tiennyt, että…

Olen rakkauden arvoinen. Varhaisaikusuuteni ihmissuhteet olivat, no. Sanotaan vaikka, että ne olivat suhteita. Sellaisia kuin nippa nappa parikymppisten suhteet ovat. Bambin liukastelua, väkijoukossa tönimistä, ajattelemattomia kiekaisuja. Käyttäydyin itsekin hölmösti, mutta ennen kaikkea annoin kohdella itseäni paskasti.

Sekin juonsi huonosta itsetunnostani. En osannut ajatella, että ihmisten tökeröys johtuu toisinaan heidän urpoudestaan, toisinaan taas ajattelemattomuudesta, joka ei kuitenkaan liity minuun. Ajattelin, että kaikki paha palautuu minuun ja on lähtöisin minusta. Siitä, että minä olen outo, tyhmä, vastenmielinen, nolo, ruma, ällöttävä. Muistan itkeneeni täysin vilpittömästi baarin vessassa, että ”mää oon hyväksynyt mun kohtalon, mää oon niin hirvee ja outo, että kukaan ei voi koskaan rakastaa mua, sellasta ihmistä ei vaan oo”.

Olipas. Montakin. Heistä kaikista kaksi aivan erityistä, joiden rakkauden määrää ja ulottuuvuuksia en pysty edes kuvailemaan.

Mutta tätä en lukioikäisenä tiennyt. Käsitys, jonka mukaan olen ällöttävä, sai aikaan ”aivan saatanan sama” -reaktion. Vedin käytökseni överiksi. Olin tympeä, koska olin varma, että muuten minua vastaan hyökätään. Vetäydyin, koska ajattelin, että kukaan ei kuitenkaan halua tutustua minuun, jutuilleni vittuillaan tai naureskellaan vähättelevästi.

En juurikaan hymyile tuolloin otetuissa valokuvissa. Istun nurkassa omissa ajatuksissani tai taidesekoilen parin yhtä epävarman ja haavoitetun ystäväni kanssa. Kuvissa riehumme aamuyöllä Koskipuistossa, makaamme kännissä ties missä, katkomme puita ja räpsimme toisistamme lapsekkaan angstisia valokuvia. Toivomme salaa, että joku pitäisi meistä. Kaivaisi meidät esille torjunnan, pystynokkaisuuden ja draaman alta.

Tunne siitä, että on arvoton ja rakkauden ulottumattomissa, on 17-vuotiaalle julma. Vielä julmempi kuin tunne siitä, että on ruma ja epämuodostunut. Varsinkin lapsen saatuani minun tekee ravistella teini-itseäni. Kiljua, että älä herranjumala anna kaiken maailman mulkvistien sanoa sinulle mitä tahansa, älä usko niitä. Äläkä käsittele kokemiasi loukkauksia siten, että vetäydyt kuoreesi ja tykität sieltä veitsiä ja Pink Cat -oksennusta.

Mutta jälleen kerran: minä en olisi minä ilman näitä kokemuksia – niin kauhealta kuin tuntuukin olla itselleen noin armoton noin herkässä iässä. Ilman rakkaudettomuuden tunnetta en olisi näin kiitollinen rakkaudesta, jota nyt saan monelta ihmiseltä. Ilman suojakuortani en ymmärtäisi, miksi joku muuttuu hätääntyneenä ilkeäksi, ja että monen itsevarmuutta uhkuvan imagon alla on hauras ihminen.

Kolmas, monen muunkin tekstissä toistunut ajatukseni on se, että

Olisinpa tiennyt, että…

Ällän papereilla ehkä päästään tiettyihin kouluihin, mutta sen jälkeen muut mittarit ovat merkityksellisempiä. Ällän papereilla ei saada suhteita, onnenpotkuja ja itsevarmuutta, jotka vievät työelämässä eteenpäin usein enemmän kuin pätevyys.

En poseeraa yhdessäkään näistä kuvista ylioppilaslakissa. Kuvat muistaakseni otettiin, kaipa ne ovat vanhemmillani. Minä en halunnut kuvia kuitenkaan nähdä. Kirjoitukset olivat minulle valtava nöyryytys.

Opiskelin lukiossa, jossa oli tuolloin kaupungin korkein keskiarvoraja. Pari opettajaa kertoi suoraan ennen kirjoituksia odottavansa minulta ällää siitä ja tästä aineesta. Osittain lamalapsuudesta johtuen koin jo lukioiässä, että olen täysin vastuussa itsestäni, henkisesti ja taloudellisesti. Minun oli pakko onnistua edetäkseni elämässäni, päästääkseni ylös lamasuosta ja saadakseni rahaa. Ollakseni jotain muuta kuin työttömän, köyhän perheen lapsi lähiön liian pienessä vuokra-asunnossa.

Ördäävän thaitheiliakuoreni alla olin pelokas ylisuorittaja. Vedin itseni abivuonna elämäni ensmmäiseen burn outiin. Kahmin liikaa töitä ja kursseja, luin kirjoituksiin 16 tuntia päivässä. Olin lopulta niin uupunut, että kirjoitin toisen äidinkielen kokeen täysin aiheen ohi. Yritin ympätä siihen koko länsimaisen filosofian historian. Lopputulos oli sinne tänne sinkoilevaa tekotaiteellista jorinaa – hyvästi ällä. Toisessa tähtiaineessani reaalissa kävi samoin filosofian ja historian kanssa.

Nöyryytys oli musertava, sillä koin tuhonneeni tulevaisuuteni. En pystynyt suhtautumaan kirjoituksiin, työhön tai ylipäätään mihinkään rennosti. Se oli ja on edelleen osittain synnynnäistä perfektionismia, osittain epätoivosta ja perspektiivin sumentumisesta johtuva ajatusharha. Yliyrittämisestä johtuva epäonnistumisen luuppi on niellyt minut kirjoitusten jälkeen monta kertaa. Olen mokannut pääsykokeita, töitä ja unelmiani.

Odotuksiin, kehuihin ja niitä seuranneeseen epäonnistumiseen liittyvä häpeä oli niin hirvittävä, etten pystynyt puhumaan siitä vuosiin. Kirjoitukset olivat minulle tabu. Siksi nuoruusalbumeissani ei ole lakkiaiskuvia. Siksi kannoin äidinkielen, historian ja filosofian kirjat revittyinä lehtiroskikseen, vaikka olisin voinut myydä ne. Tässä suhteessa olen vieläkin helvetin keskeneräinen ja kamppailen edelleen saman asian kanssa. Vihaan sitä, että joku odottaa minulta jotakin. Hyvä kun pystyn kestämään omia odotuksiani. Jos huomaan ja ennen kaikkea kuvittelen muiden odottavan minulta suuruuksia, muserrun.

Vaikka todelliset ja kuvitellut odotukset tuntuvat edelleen kauheilta, olen oppinut hitusen armollisuutta (sitä pitäisi tosin oppia vielä älyttömästi enemmän). Nyt ymmärrän, että kaikkeen ei tarvitse vastata kyllä. Koko ajan ei tarvitse olla aktiivinen. Esikuvanaan ei kannata käyttää sitä promillea väestöstä, jolla on oma tv-ohjelma tai palsta Imagessa.

Mutta, vielä kolmannen kerran. Niin nöyryyttäviä kuin epäonnistumiset ovat, niin näännyttävää kuin uupumus onkin, ilman romahduksia ja itseni uudelleenkokoamisia en uskoisi nyt siihen, että pärjään. Ainakin joten kuten, vaikka jalat lipsuvat, silta natisee ja sen alla virtaa joellinen paskaa.

En aina hahmota sitä itse, mutta saan usein kuulla, että olen rohkea. Tulevana syksynä aion vähentää toistaiseksi töitäni. Lepään, teen omia juttujani ja katson, mitä tapahtuu. Mitä aivot alkavat kehitellä, kun ne saavat ensin levätä ja jopa tylsistyvät. Minä koen tämän välttämättömäksi latausvaiheeksi, mutta monen mielestä se on ”käsittämättömän rohkea irtiotto”. Huomaan, etten pelkää syrjäytymistä ja rahattomuutta enää samaan tapaan kuin abina. Jes!!!!!!

Teksti olisi hyvä päättää tähän. Sen pituinen se, nätti naru paketin ympärille, paketti muistojen laatikkoon ja vauhtia kiikkustuoliin. Mutta kun se ei pääty.

Saatan lukea tämän postauksen viisi-, kuusi-, tai yhdeksänkymppisenä. Silloin näen ehkä tässä oivallustekstissä suojautumismekanismeja, tuskia ja harhaluuloja, aivan kuten nyt näen lukiolais-Janicassa. Tämän vuoksi onnellisen lopun narratiivi häiritsee minua. You know, kaikki ne lehtijutut, joissa kerrotaan, miten vihdoin on valaistuttu, löydetty loppuelämän rakkaus, aate ja ruokavalio. En pidä myöskään liian selkeästi päättyvistä elokuvista ja kirjoista. Ne tyydyttävät toki draaman kaareen koukuttunutta viihteenkuluttajapuoltani, mutta myös ärsyttävät, koska paketoidut valaistumistarinat ovat elämänvastaisia.

Kunpa tietäisin tästä  eteenpäin…

Että menneitä kipuja ja virheitä ei voi muuttaa jälkeenpäin, siinä ei ole mitään mieltä. On turha harmitella ja viisastella, koska elän tässä ja nyt. Toimin tämänhetkisen parhaan tietoni, kykyjeni ja tunteideni mukaan. Jokainen väärä ja typeräkin valintani on jollain tavalla perusteltu, ainakin minulle. Jos tekoni johtuvat siitä tunteesta, että ”mun elämä on yhtä sekavaa paskaa eikä mun kannata yrittää tai perustella mitään”, tämäkin ajatus on peruste.

On mukavaa tehdä tällaisia välitilinpäätöksiä, mutta ne ovat vain välitilinpäätöksiä. Tuntuisi kamalalta ajatella, että olen nyt lopullisen kypsä ja viisas ihminen, joka voisi neuvoa teiniminua. Tuskin uskallan neuvoa ketään muutakaan. Vuodatukseni pointti on siis se, että kunpa muistaisin, että rakennan itseäni joka päivä. En ole koskaan valmis, sillä elämä on muutosta, eikä muutoksen tarvitse tähdätä täydellistymiseen. Joskus muutos kasvattaa, toisinaan taannuttaa. Tätä tapahtuu vuorotellen ja aalloissa, sellaista elämä on.

Ainoat viisaudet itselleni olkoot siis: älä yritä tulla valmiiksi ja viisastua väkisin. Yritä hyväksyä itsesi sinä ihmisenä, mikä olet nyt, vaikka sinut olisi rakennettu kivusta. Jos saisin muuttaa menneisyyteni helpommaksi ja lempeämmäksi, en olisi minä. Tuskin olisin tässä kirjoittelemassa ja oivaltamassa.

Siksi on ihan ok, että olin se epävarma ylisuorittaja, joka heitti kirjat roskiin ja tunki ylioppilaskuvansa vitriinin perukoille. Se oli ihan hyvä nuoruus, josta kasvoi ihan hyvä aikuinen.