(*Kaikki kuvat on imutettu internetin ihmemaasta lupia kyselemättä. Just because I´m lazy and I can.)
Olin pari viikkoa sairaana. Kokkailu ja syöminen eivät kiinnostaneet, lojuin vain apaattisena sohvalla ja katselin romanttisia komedioita. Se on elokuvagenre, jota vihaan, mutta sumuisessa mielentilassa aivoni eivät pystyneet vastaanottamaan mitään muuta. Tällä kertaa hömppäleffojen katsominen oli kuitenkin ajatuksia herättävä kokemus.
”December 25th, weight: 140 pounds”
Katselin molemmat Bridget Jones -leffat, jotka tulivat peräkkäisinä iltoina. Niiden jälkeen katsoin vanhan Jennifer Aniston -komedian nimeltään The Break Up. Vaikka aivoni olivat mössöä – tai ehkä sen vuoksi – kiinnitin huomiota asiaan, joka tuntui häiritsevämmältä, tärkeämmältä ja kiinnostavammalta kuin elokuvien juoni.
Kiinnitin huomiota näyttelijöiden ulkonäköön. Etenkin naisiin, heidän vartaloihinsa ja tapaan, jolla heistä puhuttiin.
Yksi Bridget Jones -leffojen ja kirjojen kantava teema on Bridgetin paino. Muistan, miten paljon 2000-luvun alussa kohistiin siitä, että Renee Zellweger joutui lihottamaan itsensä Bridgetin roolia varten kokoon 40/42. Elokuvassa puhutaan Bridgetin painosta koko ajan. Hän pitää päiväkirjaa painostaan, lihoo ja laihtuu sydänsurujensa tahdissa. Myös muut ihmiset kommentoivat Bridgetin ulkomuotoa ahkerasti. Hänelle muistutetaan tuon tuosta, että hän on lihava.
Bridget ei tunnu edes pahastuvan arvostelusta. Hänen vartalonsa on kuin yleistä riistaa, jonka kommentointiin kaikilla on oikeus, ja jota punnitaan ja arvioidaan säännöllisesti. Elokuvan painoaihe ja Zellwegerin lihotuskuuri tekivät myös näyttelijän painosta yleisen ihmettelynaiheen, josta kaikilla oli oikeus sanoa mielipiteensä.
Naisen normaali on kapea käsite
Muistan, että elokuva ja siihen liittynyt painojauhaminen hämmensivät minua jo 2000-luvun alussa. Olin tuolloin lukiolainen ja kapoisessa kunnossa. En kuitenkaan hyvinvoiva ja hyväkuntoinen, sillä pidin linjoistani huolta lähinnä röökaamalla ja näännyttämällä itseäni. Se ei kuitenkaan ketään kiinnostanut. Olennaista oli se, että vaatteen kokolapussa oli numero 34 tai 36. 38 alkoi olla jo läskihkö, nelosella alkava luku katastrofi.
Ajattelin näin itsekin, mutta siitä huolimatta ärsyynnyin, koska elokuvan ympärillä puhuttiin niin paljon Bridgetin lihavuudesta. Miksi Zellwegerin ”hirmuinen” painnonnousu oli valtavan kiinnostava asia? Zellweger ei täytä roolissaan 0-koon ihannetta, mutta hän oli lukiolaisenkin silmin kaukana lihavasta. Harva lihava kun löytää itselleen tavallisesta vaatekaupasta sellaisia toppeja ja minihameita, joita Bridget elokuvassa käyttää. Saati sitten tuollaista Playboy-pupun asua.
Zellweger on elokuvassa muodokas. Silti hänen vartalonsa on sellainen, jota esitellään monesti laihdutusjuttujen ennen ja jälkeen -kuvissa esimerkkinä onnistuneesta painonpudotuksesta. Sama vartalo voi siis olla kontekstista riippuen esimerkki hoikistumisesta tai Hollywood-tähden lihomisesta. Ei mikään ihme, että monen naisen kehonkuva on häilyvä.
The Break Up -leffaa katsoessani mietin pitkään, mikä tässä häiritsee. Ärsytyksen syy kirkastui, kun eräässä kohtauksessa kaikki nais- ja mieshahmot olivat samassa huoneessa. Kaikki kolme naispäähenkilöä, Jennifer Aniston, Joey Lauren Adams ja Judy Davis, ovat todella hoikkia. Sen sijaan miehissä on huomattavasti enemmän variaatioita. Vince Vaughn on lihaksikas, mutta myös keskivartalostaan pikkuisen pönäkkä. Cole Hauser on hoikka, Jon Favreau Vaughnin tapaan lihaksikkaan tukeva.
Kaikki elokuvan miehet voisivat olla taviksia, joita Hämeenkadulla kävelee vastaan. Siellä tepastelee hoikkia ja pulleita ihmisä. Tyyppejä, jotka käyvät selvästi ahkerasti salilla, mutta myös hampurilaisella. Sen sijaan leffan äärimmäisen hoikkien, silti treenattujen ja oikeista kohdista muodokkaiden naisten vaatteisiin mahtuisi paljon harvempi vastaantulija. Tässä elokuvassa ei ollut tilaa raamikkaille, saati pulleille tai treenaamattomille naisille.
”Mutta kun kakkostyypin diabetes”
Keskustelu median luomista kauneusihanteista tyssää usein argumenttiin ”mutta sehän on vaan elokuva ja kaikki tietää että leffat on todellisuuspakoa”. Mielestäni tällainen ajattelu on paitsi laiskaa, myös vastuutonta. Me aikuiset pystymme ehkä näkemään, että okei, tässä elokuvassa naiset muuten esitetään todella kapeasti, mutta kuinka moni teini ymmärtää tämän? Kuinka moni syömishäiriöinen?
Jos The Break Upin todellisuuspako olisi rakennettu tasa-arvoisesti, äärimmäisen puritaanisia kauneusihanteita noudattaen, siinä nähtäisiin vain uimarimaisen jänteviä, silti lihaksikkaita miehiä, joilla ei ole pömppömahoja ja pakenevia hiusrajoja. Elokuva on hyvä esimerkki siitä, miten ahdas käsitys normaalista naisesta on. Miesvartalon pömppöihin taas suhtaudutaan jopa Hollywoodissa sallivammin.
Asiasta kirjoittaminen tuntui välttämättömältä tänään, kun vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaa Älä laihduta tänään -päivää. Sen tarkoitus on herätellä meitä miettimään kauneusihanteita ja tavoittelemaan hyvinvointia, ei laihuutta hinnalla millä hyvänsä. Lisää päivästä ja sen tarkoituksesta voit lukea SYLI:n sivuilta.
Vaikka oma kroppani mahtuu muhkuroineenkin lokeroon, jonka luokittelemme normaaliksi, koen tämän lokeron hemmetin ahtaaksi, suorastaan väkivaltaiseksi. Olin lapsena ja varhaisteininä ylipainoinen ja jouduin kuuntelemaan tuolloin sekä lasten että aikuisten suusta sellaisia hirvittävyyksiä, etten haluaisi edes muistella niitä. Kehoni ei saanut olla rauhassa, kun olin herkässä iässä. Sen vuoksi tulen olemaan loppuelämäni herkkä kaikelle kehoon kohdistuvalle puheelle: raskausuteluille, laihtumisen kommentoinnille, Bridget Jonesille ja tavalle, jolla ylipainoisia ihmisiä kohdellaan esimerkiksi terveydenhuollossa. Todellisuuspakojorinan lisäksi keskustelu kehorauhasta nimittäin torpataan terveysargumenteilla. Mutta kun se ylipaino on terveysriski. Tulee kakkostyypin diabates. Tulee kuule kuolema ihan tutkimusten mukaan.
Niin, tulee sitä ja tätä. Jokainen ylipainoinen on kyllä piinallisen tietoinen kaikesta siitä pahasta, mitä kiloihin liittyy. Heille tehdään lapsesta asti selväksi niin koulun pihalla, terveydenhoitajalla kuin työterveyslääkärilläkin, että he ovat rumia, sairaita ja rasittavat kansantaloutta. Diabeteslevy käynnistyy, kun ylipainoinen hakee antibiootteja poskiontelontulehdukseen tai haluaa tutkituttaa epäilyttävän luomen. Ylipaino heikentää yleisterveyttä ja lisää luomien kasvua. Tästä pitää aina muistuttaa, koska oletus on se, että lihava on tyhmä.
Sen lisäksi, että kehorauha ja kehopositiivisuus ohitetaan, ne myös väärinymmärretään tarkoitushakuisesti. Kun sanot, että toivoisit, että jokainen saisi kunnioittavaa ja inhimillistä kohtelua, vastapuoli jankuttaa, että haluat promota epäterveellisiä elämäntapoja.
Siispä, sadannentuhannennenmiljoonannen kerran. Kehorauhalla ja kehopositiivisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millaisia sairausriskejä ylipainoon liittyy. Ei sen kanssa, mikä on jonkun evoluutiotutkimuksen mukaan miesten silmissä naisten hemaisevin vyötärön ja lantion välinen suhdeluku.
Kehorauhassa on nimensä mukaisesti kyse rauhasta. Siitä, että jokainen meistä saisi kävellä rauhassa kadulla. Niin Jennifer Aniston kuin urheilijat ja heitä puolet painavammmat sohvaperunat. Kyse on siitä, ettei kenenkään tarvitse joutua kuuntelemaan ”vitun läski” tai ”vitun lauta” -huutoja.
Itsensä ja toisten arvostelusta ei ole helppo oppia eroon. Läski- ja diabeteslevyt ja itseviha aktivoituvat välillä minunkin päässäni, koska olen kasvanut yli 30 vuotta maailmassa, jossa tämä on jokapäiväistä, normaalia puhetta. Jo se, että tämän huomaa ja miettii, mistä asenteet kumpuavat, on kuitenkin ensimmäinen askel kohti maailmaa, jossa jokaisella on vankkumaton ihmisarvo hänen koostaan riippumatta.
Kaino toiveeni on, että siinä maailmassa elokuvissakin tultaisiin näkemään entistä monenlaisempia ihmisiä, etenkin naisia. Pitkiä, lyhyitä, pulleita, lihaksikkaita ja notkoselkäisiä istumatyöläisiä. Naisia, jotka tilaavat ravintolakohtauksissa muutakin kuin salaattia. Jotka syövät annoksensa loppuun hyvällä ruokahalulla ja nauttivat ruoasta, eivät vain lohtuahmi jäätelöä ja voivottele kilojaan, kun mies hylkää heidät.
Mun mielestä Bridget on muuten ihan törkeän kuuma tässä kakkososan juhlakohtauksessa kultaisessa iltapuvussaan. Bridget on tosi kuuma paitsi boobsiensa vuoksi, myös siksi, että hän on ihanan törkeä. Siis kirjaimellisesti törkeän kuuma muija!
Hyvä teksti! Nykyään leffoissa saattaa näkyä myös lihavia naisia, mutta ne ovat sitten aina vain komedian lähteitä. Ei oikeita ihmisiä ollenkaan. Eniten ärsyttää, että näistä asioista ei voi puhua ääneen, kun aina joku sanoo että ”se on vaan elokuva, älä ota niin tosissaan” tms. Tällaisilla blogiteksteillä ja asioiden ääneensanomisella säästetään tulevaisuuden naisilta monta itseinhoista vuotta 🙂
Facebookin Läskimyytinmurtajat-ryhmässä oli tänään hyvä keskustelu. Siinä listattiin leffojen ja tv-sarjojen lihavia naisia, jotka eivät ole hassuja, vaan uskottavia. Mun mielestä ihmisellä saa olla oikeus ottaa kehonsa haltuun siten, että siitä saa vitsailla, mutta sen pitää olla hänen oma päätöksensä. Ei kenenkään ulkopuolisen, jolla on päähänpinttymä leppoisista ja hassuista lihavista. Girlsiä en ole kauheasti katsonut, mutta mun mielestä on niin ihanaa, kun Lena Dunham harrastaa seksiä, käyttää just sellaisia vaatteita kuin haluaa ja on monisyinen persoona, vaikka hänellä on pömppömaha ja istumatyöläisen kroppa. Hän on siis tavis!
Ulkonäköasiat ovat olleet mulle niin vaikeita, että olen yrittänyt hallita tunteitani olemalla armoton itselleni ja muille. Ja hirveä poisoppiminen minulla on edelleen itseni ja muiden arvostelusta. Mua on arvosteltu todella rankasti jo lapsena, ja mikäs sen helpompaa kuin panna kosto kiertämään. Mutta yritän olla tässäkin armollinen itselleni ja muille. Arvostelunkin voi ottaa kasvokkain puheeksi fiksusti. Hyökkäys saa haukkujan tuntemaan häpeää, joka on niin sietämätön tunne, että sitä yritetään yleensä hallita vain kovemmalla hyökkäyksellä.
Mutta, hiljalleen. Kirjoitan tästä tasaisin väliajoin itseänikin kouluttaakseni. 🙂