(*Sain ilmaisen lehdistölipun. Kaikki kuvat: Pyynikin kesäteatteri/Leea Klemelä)
Käyn joka vuosi ainakin yhdessä kesäteatterinäytöksessä. En kuitenkaan odota esityksiltä kovin vavisuttavaa teatterillista sisältöä, vaan enemmänkin hupia tai retroilua. Edellistä tarvetta tyydytän Tampereen Komediateatterissa, jonka farssit tekevät ovienpaukuttelusta parhaimmillaan taidetta. Pisimmälle pauke vietiin pari vuotta sitten Lainahöyhenissä. Sitä rytmiikkaa ja täydellisiä ajoituksia saattoi vain ihailla.
Jälkimmäistä tarvetta eri retronälkää tyydytän pienissä, harrastelijavoimin pyörivissä kesäteattereissa. Draaman kaaren kanssa on usein vähän niin ja näin, kun käsikirjoittaja ja ohjaaja eivät ole malttaneet noudattaa kill your darlings -sääntöä, vaan jokainen pikkutuhma puujalkavitsi ängetään tarinaan. Näyttämölle pitää myös saada vanha transistoriradio, pappamopo ja Datsun, jotka joku on kaivanut autotallistaan. Väliajalla syödään vanilja-Puffetia ja jäätelöä, juodaan Juhlamokkaa pahvimukeista.
Kun lähdin Pyynikin kesäteatteriin katsomaan Miika Murasen ohjaamaa Niskavuoren nuorta emäntää, en oikein tiennyt, mitä odottaa. Tiedän, että Miika on vahvan ihmissuhdedraaman ystävä. Hänen näytelmissään ei huokailla merkitsevästi, vaan rakastetaan ja vihataan niin, että se näkyy ja kuuluu.
Niskavuori kuitenkin epäilytti minua. En ole lukenut Hella Wuolijoen mammuttimaista Niskavuori-sarjaa, vaan nähnyt ainoastaan pätkiä sen pohjalta tehdyistä, aika pateettisista Suomifilmeistä. Käsitteet ”niskavuorelainen nainen”, ”Heta” ja ”Loviisa” tuntuvat kuuluvan sellaiseen kulttuurikaanoniin, jota minä, 80-luvulla syntynyt kaupunkilainen, en koe omakseni.
Jos lukijoissa on kaltaisiani ummikkoja, kerrotaanpa ensin näytelmän juonesta ja henkilöistä. Juhani Niskavuorella (Mikko Nousiainen) on ollut kiihkeä suhde maitotyttö Malviinan (Elina Keinonen) kanssa. 1900-luvun alussa raha ja järki jyräävät kuitenkin rakkauden yli. Turvatakseen kotitilansa Juhani nai varakkaasta perheestä tulevan Loviisan (Maria Pere), joka on aidosti rakastunut Juhaniin. Juhani yrittää olla kunnon mies, mutta liha on heikko, ja mieli halajaa Malviinan luo.
Juhanin sisko Heta (Petra Karjalainen) on suvun matriarkka. Hän patistelee Juhania ryhdistäytymään, ja kun Juhanin salasuhde paljastuu Loviisalle, Heta toteaa, että tällaisia Niskavuoren miehet ovat. Koeta kestää pystypäin.
Onnettoman rakkauden lisäksi yhteiskunnallinen ja sosio-ekonominen tilanne tuovat tarinaan oman jännitteensä. Sellaiset arvot kuin sivistys, rakkaus ja yksilöllisyys ovat harvojen etuoikeuksia. Maa, jatkuvuus ja suvun kunnia ovat tärkeämpiä kuin pieni ihminen.
Näytelmä alkoi perinteisissä kesäteatterimerkeissä. Taivas oli repeillyt pitkin päivää, joten varustauduin parituntiseen talvitakilla, vaelluskengillä ja villasukilla. Kipusin Pyynikin pyörivään katsomoon, edessäni oli sydämen muotoisilla kaiverruksilla koristeltu tupa. Replikointi alkoi. Ottaakos Kustaava sitä ja Loviisa tätä. Jännitti. Mitä jos en pitäisikään tästä?
En tiedä kauheampaa tilannetta kuin se, että ystäväsi on tehnyt taideteoksen, joka ei kolahda. Olen tuntenut Miikan lukiosta lähtien, ja jos mutisisin hänelle, että öö, joo oli se ihan kiva kappale, höpinä ei menisi läpi. Oman jännitysmomenttinsa iltaan toi se, että Niskavuori on musiikkinäytelmä, enkä ole niiden ylin ystävä.
Vartin jälkeen ennakkoluuloni sulivat, eikä se ollut villasukkien ansiota. Näytelmän tragedia on viiltävä ja jännite niin tiukka, että sitä ei voi olla tuntematta kehossaan. Tarina koskettaa, koska se on aito. Oikeassa elämässä asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Myös kaikki kolmiodraaman osapuolet herättävät sekä sympatiaa että vihaa. He ovat ihmisiä haluineen ja heikkouksineen.
Juhani haluaa Malviinaa ja on pettynyt moraalikoodistoon, joka vaatii häntä naimaan varakkaan naisen. Loviisa haluaa Juhania ja rakkautta, mutta pettyy molempiin. Malviinakin haluaa rakkautta, mutta myös ihmisarvon, oikeuksia ja omaa tilaa. Hän on maatilan arvoasteikon pahnanpohjimmainen, ja kylän renkipojat käyvät häneen kiinni pahalla, jos Malviina ei hyvästä usko.
Näytelmä on kaikkea muuta kuin heinäseipäänjäykkää lausuntaa. Se on lihallinen, läsnäoleva ja vimmainen. Lauluja ei esitetä, vaan eletään ja tanssitaan. Koko tila ja luonto otetaan haltuun, ja Pyynikillä on mullantuoksua ja hikeä.
Ihmettelin aluksi, mitä lavastaja, taiteen tohtori Liisa Ikonen on halunnut sanoa talojen sydänkoristeilla, jotka näyttävät päälleliimatuilta. Lopulta tajusin, että no juuri tätä. Sydämet ovat päälleliimattuja, ja niitä on vain rakennusten ulkopuolella, kuten katolla ja terassilla. Niskavuoren talon sisäpuolella ei sydämiä näy. Kaikki kärsivät rakkaudennälästä ja yksinäisyydestä, ja avioliitto on ennen kaikkea instituutio. Se on nimi paperissa ja puuhun veistetty sydän, ei aitoa paloa.
Myös Tampereen Työväen Teatterin puvustaja Marjaana Mutanen on tehnyt upeaa työtä. Tunnetta edustavan Malviinan mekko on punainen, sen alta vilahtaa alushame ja paljas sääri. Järjen ja rahan maailmasta naitu, yksin kylmyyteen jätetty Loviisa pukeutuu siniseen, vielä yksinäisempi ja läpeensä sapekas Heta mustaan. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä tummemmaksi ja umpinaisemmaksi muuttuu Loviisan puku. Se on Niskavuoren emännän kruunu ja vankila.
Pyynikin Niskavuori on vakuuttanut myös arvostelijat. Aamulehti kuvailee rohkeaa musiikkisovitusta ennenkuulumattomaksi, Helsingin Sanomat vahvojen naisten showksi. Tekijänoikeussyistä Niskavuorista ei ole juuri aikaisemmin musiikkiteatteria tehty. Kuten minäkin, myös Hesarin ja Aamulehden kriitikot pitivät väkevästä fyysisyydestä ja kiittelivät sitä, että näytelmä kunnioittaa kuitenkin Wuolijoen perintöä.
Tämän vuoksi hämmästelin Panu Rajalan bloggausta (kyllä, Panu Rajalakin on internetissä) ”Väärennetty Niskavuori”. Rajalan mielestä Pyynikin versio on räikeä ja alleviivaava. Hän pohtii, eikö nuorempi sukupolvi ymmärrä, millaista elämä maaseudulla oli sata vuotta sitten.
Mielestäni tämä oivalletaan näytelmässä kirkkaasti. Tiedän, että moni kaltaiseni kolmekymppinen on itkenyt vuolaasti jo ensimmäisellä puoliajalla, koska Niskavuoren kolmiodraama on niin epäreilu ja kipeä. Palvellako perintömaata vai omaa sydäntään? Olen Rajalan kanssa samaa mieltä oikeastaan vain siitä, että näytelmän lopun kielipolitiikkaan liittyvää kohtausta olisi voinut tiivistää, vaikka siinä oli herkullista komiikkaa.
Muuten minusta tuntuu, että emme ole katsoneet samaa näytelmää. Siinä, missä minä näen elämännälkää ja kerrontaa pukujen kautta, Rajala näkee ämpäreiden heiluttelua ja Itävalta-Unkarin poliisivoimien univormuja.
Tässä tullaan taas kysymykseen siitä, kenen tulkinta on oikea, ja miten kansalliseen kulttuurikaanoniin luudutettuja teoksia pitäisi kohdella. Esimerkiksi Mannerheim, Väinö Linna, F.E. Sillanpää ja Hella Wuolijoki ovat joillekin pyhiä esineitä vitriinin takana.
Vierastan itkua siitä, että ”elokuvahan oli ihan erilainen kuin kirja” ja ”se uusi sovitus vanhasta biisistä on kamala”. Versiointi, tulkinnat, muokkaaminen, kierrätys ja metamorfoosit kuuluvat luovuuteen. Kaikki taiteilijat ja taiteenystävät kyllä tietävät tämän, mutta omat teokset ja suosikkitaide ovat usein luovien ihmisten sokeita pisteitä. Toisen taiteilijan ääni koetaan herkästi loukkakseksi alkuperäistä tekijää kohtaan.
Eräs ystäväni, joka pitää vanhoista Niskavuori-leffoista, kehui ihastuneensa Pyynikin versioon. Se kuulemma innoitti häntä katsomaan elokuvatkin uudelleen. Olit siis täysi ummikko tai Niskavuori-uskovainen, lähde rohkeasti Pyynikille. Molemmat ihmistyypit nauttivat todistetusti. Pyörivä katsomo metsän siimeksessä on elämys itsessään. Pyynikin kesäteatterin kahvio on uusittu, ja myynnissä on nyt myös mustaamakkaraa. Tamperelainen kulttuurielämys on siis taattu.
Ämpärit heiluvat ja laulu raikaa Niskavuoressa 12.8. asti, ja Loviisan loppurepliikki on varmasti kerta kerralta kivuliaampi. Elokuun näytöksissä päästään ehkä nauttimaan tunnelmallisesta hämärästä, jonka Leena Klemelä on vanginnut kuvaansa.
