”Mä haluan aivolomaa. Sellaista, että voisin olla vain kotona villasukat jalassa tekemättä mitään fancy pancya. Jos saisi vain lukea, katsella brittidekkareita ja kyllästyä. Mä haluan kyllästyä.”
Olen jankuttanut tätä noin vuodesta 2010 asti, viime vuosina yhä useammin. Niin ihanaa kuin onkin vaeltaa kreikkalaisissa oliivilehdoissa tai kierrellä Tukhoman brunssipaikoissa, suurinta luksusta minulle on kyllästyminen. Kyllä, luit ihan oikein. Kyllästyminen.
”Etsä viittis ihan nopeesti kattoo tätä”
Aloitin työt toimittajana 19-vuotiaana, vuosituhannen alussa. Olen tehnyt viestintäalan töitä päätoimisesti vuodesta 2008 lähtien, kirjoittanut kaksi gradua, synnyttänyt yhden novellikokoelman ja yhden lapsen. Tahti on ollut huima johtuen osittain omista valinnoistani, mutta osittain stressiä ja härdelliä ovat aiheuttaneet asiat, ihmiset ja organisaatiot, joiden toimintaan en voi vaikuttaa.
Kun aloin opiskella journalismia tiesin, että ala on rankka. Töitä on niukasti, tahti ja kilpailu kova, työt lähinnä Helsingissä. Vuosituhannen alussa en kuitenkaan osannut kuvitellakaan, kuinka hektiseksi tahti voisi mennä, eipä tainnut moni muukaan. Aluksi ajattelin, että työ tuntuu superkiireiseltä, poukkoilevalta ja silppuiselta, koska olen lussu. Hermoni eivät yksinkertaisesti kestä. Vuosien mittaan olen huomannut, että nekin toimittajakaverini, jotka ovat lehmänhermoisia intohimojournalisteja, ovat entistä väsyneempiä ja ärtyneempiä. Kaikkien puheessa toistuu kiire ja turhautuneisuus siihen, että syventymiseen ei tahdo olla aikaa. Pitää reagoida, ei ole aikaa prosessoida.
Sama säksätys tuntuu tosin vaivaavan vähän joka alaa. Herraties kuinka moni markkinointi- ja it-alalla työskentelevä kaverini valittaa samaa. Jonkinasteinen burn out tuntuu lähes kuuluvan pienyrittäjän kasvun taipaleeseen, oli ala mikä tahansa.
Ärtymys söheltämiseen nosti päätään taas tänään, kun luin Iltalehdestä ja monesta muusta mediasta aivotutkija Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan uudesta kirjasta. Se käsittelee työelämää, keskittymiskykyä ja etenkin sen puutetta. Tutkijoiden haastatteluissa toistuu se, mistä olen haaveillut kohta kymmenen vuotta: kyllästymisen autuus. Meidän pitäisi kyllästyä, koska se on hedelmällinen ja hellivä olotila.
Tulin onnelliseksi, kun tutkijat sanovat tämän ääneen. En tunne olevani viallinen mörkö, joka ei vain kestä ”voitko hoitaa tän jo eilen asap kiitti kiva moi” -viestejä. Jatkuva ärsyketulva ja reagointipakko ovat myrkkyä kaikkien aivoille. Keskittyminen on vaikeaa, tyhjät hetket turhauttavat. On pakko kaivaa puhelin esiin ja kurkistaa, mitä Instaan on postattu. Olisiko joku lätissyt jotain hauskaa Facebookissa?
Somepaasto ei auta, jos kaikki ympärillä sätkivät
Tutkijat mainitsevat somen käytön rajoittamisen yhtenä aivojenviilennyskeinona. Se on hyvä ohje, mutta samalla ärsyynnyn vinkeistä, jotka jäävät tasolle ”sulje Facebook ja tulet onnellisemmaksi ja läsnäolevammaksi”. Silppuiseen työelämään uupuville tarjotaan patenttiratkaisuna myös bullet journaleja ja Google-kalentereita. Ranskalaisista viivoista ei kuitenkaan ole apua, jos ja kun ongelma on se, että
a.) tekemistä on liikaa
b.) sinut keskeytetään aina, kun yrität perata työvuortasi
c.) sinua pommitetaan viesteillä aikaan ja paikkaan katsomatta
d.) kukaan muu ympärilläsi ei tee hevon helvettiä edellä mainituille asioille.
Tiivistettynä: Meditointi, Facebook-lakko ja sähköiset kalenterit ovat veden kantamista kaivoon, jos kaikki muut kaakattavat ympärillä hysteerisinä. Mielestäni on jopa vastuutonta puhua vain somepaastosta ja rajojen vetämisestä. Aivan kuin voisimme tuosta vain eristäytyä arjessamme ja työpaikoissamme kupliin, joihin muut ihmiset eivät pääse. Tällaiset ”laita leikkaushaavaan laastari” -ratkaisut voivat pahentaa uupumusta, jos ihminen ei näe, että ongelma on organisaatiossa, ei hänen Instagramin räpläyksessään.
Kaiken tekemisen ei tarvitse antaa välittömiä kiksejä
Olen miettinyt kovasti, miten saisin takaisin lapsuuden ihania kyllästymisen ja keskittymisen hetkiä. Nämä asiat nimittäin ovat lähellä toisiaan. Kyllästyminen on saanut minut lukemaan pinoittain paksuja kirjoja, katsomaan kolmetuntisia elokuvia ja verkkaisia dokumentteja, piirtämään laatikot täyteen sarjakuvia, kirjoittamaan käsin satoja sivuja satuja.
Olen onnekkaassa asemassa, koska vaikka alani on säksättävä, pystyn friikkuna säätelemään työmääriäni, ja sitä olen tehnytkin. Muita metodeja kohti ihanaa kyllästymistä ovat keskittymisharjoitukset. Yritän lukea joka viikko yhden kirjan. No okei, tiiliskiviä kahlaan useitakin viikkoja. Luen, luen ja luen, vaikka tarina takeltelisi, enkä meinaisi millään oppia kymmenien venäläisaristokraattien nimiä.
Samaa ihanaa keskittymistä ja sietämistä vaativat kuunnelmat. Baletti- ja joogatunnit. Kävelylle lähteminen ilman puhelinta, vaikka ulkona olisi ruskaa, jota olisi kiva kuvata Instagramiin. Siivoaminen. Lapselle lukeminen. Pakkaaminen ja purkaminen. Paloittelu. Venyttely. Dadaistisen ajatustulvan kirjaaminen käsin paperille. Kalaankin olisi ihana päästä, mato-ongelle. Ja sienestys, se vasta aivoja hellii.
Älä levitä levottomuutta
Vähävirikkeinen, hitaasti avautuva tekeminen, joka ei heti anna, vaan ottaa antaakseen, tekee ihmiselle hyvää. Se ei kuitenkaan riitä, aivan kuin eivät riitä Google-kalenteritkaan. Tämä on nyt melkoisen maailmaasyleilevä ajatus, jota en ehkä osaa konkretisoida kunnon ehdotuksiksi. Mutta kaikkien pitäisi hidastaa ja tylsentää tahtiaan, kaikilla elämänsä osa-alueilla, kaikissa tilanteissa. Sietää. Esimerkiksi kaupassa. Kun jono matelee, jonkun luottokortti ei toimi tai kuittipaperi jää koneeseen jumiin.
Alan usein huokailla näissä tilanteissa. Ilmaisen puhinallani kassalle, että säätö ja hitaus tuskastuttavat. Se taas tuskastuttaa häntä, luo painetta ja vaatimuksia hänen työhönsä. Kun hän menee tämän jälkeen kotiinsa ja huomaa, että odotettu postipaketti ei olekaan tullut, hän naputtaa ärtyneen viestin lähettäjälle. Joku kolmas tuskastuu avattuaan sähköpostinsa ja purkaa ärtymystään rattiraivoon.
Tiedän, että hullujen tuotanto- ja reagointivaatimusten aiheuttamia paineita ei ratkota sillä, että hengittelemme rauhallisesti kaupan jonossa. Mutta niin yksinkertainen kuin ajatus onkin, se ei ole mielestäni typerä. Oma vapaa-aika on jonkun toisen työtä. On hyvä miettiä, miten oma käytös asiakkaana vaikuttaa työntekijöihin. On surkuhupaisaa, että minä valitan, että minulta vaaditaan liikaa, jos suutun siitä, että pientä verkkokauppaa pitävä yrittäjä on lomalla, enkä saa tuotettani ihan just heti. On turha valittaa keskeytyksistä, jos pommitan muita yhdentekevillä viesteillä ja loukkaannun, kun niihin ei vastata.
Näin tämä siis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Yritä sietää, siedä pölyisiä kirjoja ja hitaasti matelevaa ruuhkaa. Älä kalenteroi liikaa, koska jokaisen hetken ei tarvitse olla tehokas. Ylellisintä elämää on sellainen, jossa on aikaa unohtaa ajankulu ja haahuilla tekemättä mitään ”järkevää” ilman, että maailma tuntuu kaatuvan. Älä lähetä sitä viestiä, ellei ole aivan pakko. Älä ärsyynny, jos siihen ei heti vastata.
Nyt tää menis lukeen Thomas Hardyn Tessin tarinaa. Ihana verkkainen kirja vuodelta 1891. Käytetään sellaisia sanoja kuin eine ja ape. Kuvailllaan puuduttavaan tahtiin meijerin puuhia. Vaelletaan onnettomuudesta toiseen risaisissa kengissä ja nukutaan Raamattu tyynyn alla.
Ihan helvetin tylsää.
Ihan helvetin ihanaa.
Kiva koira kuvassa. En jaksanut lukea kaikkea.
Kato sunkin pitää Osmo alkaa lukeen Dostojevskiä, niin keskittymiskykysi parantuu ja jaksat lukea pidempiä tekstejä. 😀
Ihan helvetin hyvä kirjoitus.
Kiitos! Toki perfektionisti päässä länkyttää taas, että olisi pitänyt editoida tuota ja tuota, mutta enpä jaksa miettiä sitä nyt. Haluan kirjoittaa välillä rennosti, vaikka se tuntuisi löysältä. Mutta pointti: KIITOS Henna! <3
Minussa on sellainen valuvika, ettei minulla ole koskaan tylsää. Tai oli kai viime vuonna kerran, kun lentoasemalla piti niin kauan odottaa ja ehdin katsoa jo koko internetin. Minuun ei vaikuta muitten pöhinät ja kihinät.
Toihan on juuri tavoiteltava tila. Se, että normaali elämä ei tunnu niin laimealta, että itseään pitää viihdyttää koko ajan tiedonhaulla tai jatkuvalla kommunikaatiolla, äksönillä, melulla, milloin milläkin.
Ja mikä siunaus, jos pystyy vetämään laput korvilleen, eikä muiden tohina vaikuta. Mä olen äärettömän ärsykeherkkä ja muiden mielialoille altis. On vaikea keskittyä, jos ympärillä hölistään, kysellään ja kommentoidaan koko ajan jotain. Tekemättömät työt häiritsevät myös, ja kukapa ei väsyisi, jos velvoitteita on liikaa. Mua ihmetyttävät aina ne vinkit, joissa ylitöistä opetetaan pääsemään eroon meditoimalla. Toki sen avulla saa lappuja silmille, mutta keskeytykset, viesitulva ja koventuvat vaatimukset ovat ensisijainen ongelma, johon mun mielestä pitäisi puuuttua.