Odotin kesää kovasti bloggaamisenkin kannalta. Luonnonvaloa! Kesäreseptejä! Ulkoilmakahviloita! Piknikejä! Sitä helvetin kuuluisaa timanttista, konkreettista, hyödyllistä sisältöä. Top kolme se ja se, vinkit ja niksit lapsiperheen kanssa sinne sun tänne.
No, mitäs täällä onkaan. Kyrsiintyneen ihmisen listauksia ärsyttävistä ihmisistä. Tahallisesti poltettuja Hannespullia ja pari pastareseptiä. On niin kesäistä että.
Mutta kun minä en vain jaksa.
Kesäloman ensimmäinen päivä alkoi eilen, mutta aivoilla kestää varmasti monta päivää tajuta, että nyt voi höllätä. Olen nähnyt pari viimeistä yötä unta lehtien nettijuttujen lukijamäärätilastoista ja kirjoitusvirheistä. Olen istunut käytännössä toukokuusta asti tämän toosan ääressä aamusta iltaan, arkipäivät ja viikonloput. Syystä, että tapahtui sitä kuuluisaa kaikenlaista. Elämän solmuja ja sössösoosia, joita ei vain voi aina ennakoida ja hallita, vaikka osaisi ulkoa kaikki elämäntaito-oppaat, joissa käsketään sanomaan ei, vetämään omat rajat, hengittelemään ja hiljentymään olennaisen äärelle.
En nyt jaksa käydä koko mällin kaikkia yksityiskohtia läpi, mutta pähkinänkuoressa. Molemmille tuli yllättäviä töitä, miehelle älyttömästi työmatkoja ja koira sairastui vakavasti (mikä merkitsee koiraihmiselle paitsi tuskaa ja masennusta, myös rahanmenoa, ISOA rahanmenoa).
Luuppi oli aika kiivas ja kireä jo toukokuussa. Oli työmatkoja ja kaikenlaista kivaa, joka mukavuudestaan huolimatta uuvuttaa minua suurina annoksina. Esimerkiksi kolmet perhejuhlat peräkkäisinä viikonloppuina. Ei kun sori, neljät. Oli ne yllätysristiäiset Ruotsissakin. Ja unohdin kokonaan lapsen korvatulehduksen. Joka muuten saattaa olla taas uusiutunut.
Olen kehittänyt aika hyviä stressinhallintakeinoja näihin tilanteisiin, koska olen työskennellyt freelancerina oikeastaan koko elämäni. Olen myös uupunut joskus pahasti ja suhtautunut työhöni liian vakavasti, onneksi myös viisastunut näistä kokemuksista. Siksi osasinkin tunnistaa ylikierrosten merkit nyt nopeasti. Luojan kiitos tiesin, että väsymystä aiheuttavat lähinnä käytännön asiat, jotka tulevat päättymään tiettyinä päivinä. Mutta siitä huolimatta, väsytti, ärsytti, kuumotti, kiukutti. Väsyttää, ärsyttää, kiukuttaa ja kuumottaa edelleen.
Puolet kesästä tuntuu menneen ihan harakoille, sumussa. No juu, olen käynyt kahden kesäteatteriesityksen ensi-illassa, pari kertaa mökillä ja jotain muistikuvia terassistakin on. Mutta en minä oikeastaan kaipaa edes elämääni mitään luksusta tai sitä timanttisen kivaa nikkelis nakkelis kesävinkkisisältöä, joka varmaan nostaisi blogin lukijamääriä mätäkuussa.
Minä kaipaan lastani.
Kaipaan ihan tavallista, aikatauluttamatonta, laiskaa, kitinäntäyteistä räkää, pussailua, Frozenia, kirjastokeikkaa, kiikuttelua, halailua ja halvan kiinalaisen buffetin kevätrullia tyttäreni kanssa. Sähköpostissa, messengerissä ja ties missä on kaikenlaisia kutsuja, joihin en väsymyksissni ole jaksanut reagoida. Tulkaa hei ilmaiselle vegaanijätskille, tulkaa bataattiranuille, tulkaa tulkaa tulkaa.
Mutta kun minulle kelpaa ihan vain tämä keittiönpöytä. Se, että tuo laittaa omat minikokoiset Reino-tossunsa jalkaan ja pyytää minua ottamaan kirjahyllyn päältä helmet ja narun, jotta hän voi askarrella kaulakorun.
Kaipuu ihan tavalliseen, ikävään ja tylsäänkin arkeen tuntuu hassulta, koska enhän minä ole koskaan ollut mikään esimerkillinen omistautujaemo. Kaipuu on ensimmäistä kertaa äitiyteni aikana näin voimakas. Niin kova, että olen oikeasti tirauttanut parit itkutkin, kun haluaisin vain kyllästyä kotosalla. Sulkea tietokoneen, olla ajattelematta mitään linkkauksia minnekään, heittää helvettiin puolityhjän matkalaukun, joka on ollut lähes koko kesän auki olohuoneen lattialla jotain pakkausta tai purkamista odottamassa.
Tiedän, että kyllä tämä tästä. Tämä on vain stressiä. Se loppuu, kun lepään. Ellei lopu, voin tehdä konkreettisia arkielämääni muuttavia asioita, jotka lievittävät sitä.
Tänään menemme Särkänniemeen. Se on kivaa, mutta nauttisin päivästä yhtä paljon, vaikka emme menisi. Huomenna kuulemma sataa. Emme tee mitään, paitsi käymme leikkauttamassa likan otsatukan parturissa. Odotan sitä lähes enemmän kuin Särkkää.
Mutta siis. Ei ole listoja kesäravintoloista, ei piknikkuvia, ei grillikoulua, ei hellepäivän smoothieita (minkä vitun hellepäivän, hahhahhh!). On jotain, jos on ollakseen, jos jaksan.
On tahmeita poskia ja helmiä. Väninää ja rutinaa. Aivojumissa keitettyjä pikapastoja, joiden esillepano on kaukana ah niin visuaalisen ruokablogiskenen vaatimuksista. On kärttyisen äidin ikävä kärttyisen lapsensa luo.
Kylläpä helpotti.
Kuulostaa hyvältä, etenkin ettei ole (viher)smoothieta. 😀
Meillä on aina lomailtu sillai sopivan pienesti. Nykyään isot lapset tylsistyy, mutta ovat kuitenkin salaa tyytyväisiä vapaudestaan. Minä olen jo niin vanha, että tiedän että lomalta tarvitsen eniten nukkumista ja mitään tekemättömyytä, siksi lomalistani ovatkin tuollaisia: https://sauvajyvanen.blogspot.fi/2017/07/lomasuunnitelmia.html
Ensimmäinen viikko lomasta meni niin, että nukuin 12 h/vrk, toinen viikko meni niin, että jo 10 h/vrk riitti. Olinkin loman alkaessa niin uupunut, että harvoin olen siinä tilassa, ehken koskaan ole ollut tuossa pisteessä. Työkuormitus valtaisa, ja päälle kaikki kuolemat ja muut isot ja pienet jutut.
Pikkuhiljaa olen alkanut puuhastella kaikenlaista pientä, tänään mm. on ollut leivontapäivä, siinä sivussa eletty mansikoilla ja herneillä (ja raparperipiirakalla mikä piti viedä mökille, mutta ei nyt viedäkään). Mökillä aika menee siihen, että laittaa ruuat, lämmittää veden, tiskaa, lämmittää saunan ja saunoo, ja sitten taas on yksi päivä mennyt. Tekee hyvää aivoille, jos vaan ei stressaa kaikista tekemättömistä kodin töistä, joita ei ole jaksanut arkenakaan tehdä.
Yritän sanoa sitä, että minusta on surullista jos ihmiset ajattelevat, että kaikki tekeminen pitäisi olla suurta tai suosittua, siis että elämä pyörisi blogin tai somen tai naapureiden mielipiteiden ympärillä. Lomaillaan sopivasti, ja jos ne tuulipurjeet ja aktiiviranneke ja smoothiet antavat sisällön (en ehkä uskalla mainita että joka aamu vedän (viher)smoothien lehtikaalista, marjoista ja jogurtista/piimästä) niin hyvä, ja taas jos mitääntekemättömyys antaa ilon, niin sitten mennään sillä. Ja tietty moneen lomaan mahtuu kumpaakin.
Kesällä on kyllä vaikeampi keksiä bloggaamista, ainakaan ruokaa, kun mennään niillä herneillä ja mansikoilla ja kasaririsotoilla. Toisaalta eihän tälläisellä ei-kaupallisella blogilla ole niin väliä, kun ei semmoinen voi olla hyvätasoinen kuulemma.
Mutta nillitysbloggaukset ovat aina parhaita (tähän se s:llä alkava sana jota käytät niin osuvasti), niin ihana lukea muutakin kuin (tyhjää) sumuista tunnelmakuvaa fiilistelystä, nih.
Tekemättömyys on minulle joskus vaikeaa, kun tavallaan olen kauhean innoissani kaikesta sellaisesta, joka myös väsyttää mua nyt. Olisi kiva kokata pari blogiinkin sopivaa kesäruokaa, mutta kun ei jaksa, ei jaksa. Olin jo lapsena tällainen, että pulppusin intoa, mutta herkkyyteni vuoksi kuormituin äkisti ja ärhäkkäästi. Kaipa tätä tasapainoa saa opetella koko elämänsä. Ja mulle tekee aina hyvää päästää höyryt kitisemällä pihalle. Silloin, kun haluan uikuttaa, ärsyynnyn kahta kauheammin, jos joku lehmänhermo käskee ottamaan iisisti. Mutta onpas kuitenkin ihanaa, että on tämä blogi, pakoputki, viemäri, ja puhdistava vertaistuki. Kiitos teille!!!!
Ja Sauvajyvänen, sun riistareseptit on niin huippuja, että paskat kaikesta kaupallisuusjorinasta! Mä aion elää tänään karjalanpiirakoilla. Täydellistä.
Minua on siunattu/kiusattu ominaisuudella, ettei minulla ole koskaan tylsää. Tai on ollut kerran muistini mukaan, viime reissulla lentoasemalla liian pitkän odottelun aikana tunsin tunnetta, joka taisi olla tylsistymistä. 😀 Siksi minun on helppo olla vaan vaikka koko päivä. Toiselta nimeltään se on sitten tietysti laiskuutta… Minulla nämä vuotuiset ruokahaasteet pitävät kesät ”kiireisimpinä”, vaikken mihinkään ihmesuorituksiin kykenekään.
Kyllä mäkin saan hyvin aikaa kulutettua ihan vain ihmisiä kyttäämällä. Mutta kun tämä rasittava, rakas kirjoittamisen pirulainen se vain vaanii aina jossain muodossa. Tosin olen tajunnut, että aivoja on pakko lepuuttaa. Siksi blogi on vedettävä nyt löysin rantein, vaikka kaikenmoisia, lukijoillekin varmasti hyödyllisiä ideoita olisi.
Mun on melkein pakko lomailla superrauhallisesti ja pienimuotoisin aktiviteetein. En muuten toivu kuluneen vuoden ja arjen rasitteista.
Onneksi muu perhe on kokolailla samaa maata. Jos on tiedossa Särkänniemi-reissu tai Helsingin-keikka, niin lähipäiviin ei juuri muuta sitten suunnitella. Jos iltapäivällä ollaan menossa kylään, niin aamupäivä hissutellaan kotosalla. Jos teemme pidemmän matkan, niin siitä toipumiseen ja pään ja sykkeiden tasailuun on hyvä varata useampi päivä.
Tarvitsen aikaa, tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta ympärilleni, jotta kokisin olevani tasapainossa maailman kanssa, ja jotenkin ehjä ja kokonainen. Arki on hulinaa, joten lomilla on pakko kompensoida. Nukun pitkään ja olen kerrankin luvan kanssa hidas. <3
Viime viikonloppuna olin festareilla. Sen sijaan että olisin palannut sieltä suoraan ryytyneenä lasten ja härdellin keskelle, meninkin ensin vuorokaudeksi yksin mökille. Mikä nerokas keksintö! Yleensä paluut perheen pariin omien rientojen jälkeen ovat minusta aika raskaita. Kaikki se vaatimusten ja tarvitsemisen määrä on shokki ihan joka kerta, ja näännyttää hetkellisesti mut täysin.
Nyt palasin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Selvästi tarvitsisin elämääni enemmänkin tuollaisia rauhoittavia retriittejä.
Voihan paluut. Minua ne yleensä masentavat. Tulee heti jotenkin ärtynyt olo ja souvi alkaa, vaikka vielä kodin ulkopuolella kaikki olisi sopuisaa ja kivaa. Se arkeen paluuvtuntuu aina yhtä hankalalta kuin murrosikä, vaikka on ihanaa, kun kotona on tutut systeemit, suihku ja muotoiltu tyyny.