(*Sain ilmaiset pressiliput, myös kaikki kuvat Tampereen Teatteri: Harri Hinkka)
Ahdistaa, itkettää, kiihdyttää. Nämä olivat ensitunnelmani Tampereen Teatterin Huojuvan talon ensi-illan jälkeen. Ohjaaja Antti Mikkola tuo Maria Jotunin klassikon Frenckell-näyttämölle tavalla, johon pakko reagoida jotenkin. Osa tulee lähtemään kotiin varmasti järkyttyneenä, jos toiveissa on ollut arjen yläpuolelle nostava kepeä kulttuuri-ilta. Huojuva talo nimittäin nitisee liitoksissään, kolisee ja paukkuu. Se muistuttaa kauhuista, joiden keskellä aivan liian moni ihminen elää päivittäin.
Merkittävin ero Jotunin alkuperäisteokseen on se, että Mikkonen on kääntänyt tarinan avainroolit päälaelleen. Alkuperäisessä romaanissa nainen rakastuu karismaattiseen mieheen, joka paljastuu väkivaltaiseksi narsistiksi. Mikkolan versiossa Eero (Arttu Ratinen) taas on herkkä ja kiltti mies, joka hullaantuuu säkenöivään Leaan (Anna-Maija Tuokko). Lea on hauska, älykäs ja vauhdikas seuranainen, mutta myös kiero despootti, joka pahoinpitelee Eeroa.
Moderni tulkinta ei voisi olla ajankohtaisempi, sillä Väestöliiton mukaan lähes viidesosa miehistä joutuu suhteessa väkivallan uhriksi. Väkivallaksi lasketaan sekä fyysinen että henkinen pahoinpitely, kuten kiusaaminen, haukkuminen, mitätöinti ja sairaalloinen kontrollointi.
Naisetkin siis lyövät miehiä ja kovaa, mutta aihe on edelleen tabu. Ylen uutisen mukaan miehet hakevat naisia harvemmin apua turvakodista. Muistelen, että hetki sitten uutisoitiin myös vähättelystä, jonka kohteeksi miehet voivat joutua soittaessaan hätänumeroon (saa linkata, jos muistat, mikä juttu oli kyseessä). Pahimmillaan kuulijan reaktio voi olla se, että ”annatko sä tosiaan naisen hakata sua”.
Tämän Huojuva talo -sovituksen viesti onkin selvä. Hulluus ei katso sukupuolta. Niin naisissa kuin miehissä on hakkaajia, kiusaajia ja kiristäjiä. He ovat usein ovelia manipuloijia ja pelottelijoita, jotka kääntävät tilanteen uskottavasti uhrin syyksi. Pahimmillaan nokkelat narsistit saavat jopa lääkärit, lakimiehet, poliisit ja sosiaaliviranomaiset uskomaan, että uhri on kaiken pahan alku ja juuri. Ahdistavinta on se, että joskus uhri luulee näin itsekin. Lisää esimerkkejä narsismista löytää Narsistien uhrien tuki ry:n sivuilta.
Näytelmä on vahva kokonaisuus jokaista yksityiskohtaa myöten. Oudoksuin ensin näyttämön takaosassa pyörivää Tiiti Hynnisen suunnittelemaa videoinstallaatiota, johon heijastuu kuvia Leasta ja Eerosta. Kuten parin avioliitto ja Eeron mieli, myös taustakuvat särkyvät uudelleen ja uudelleen.
Kun totuin toisteisuuteen, ymmärsin, miten video kuvastaa tarinaa. Elämä narsistin kanssa on loputonta kamppailua: mielen ja ihmissuhteen särkymistä, paikkaamista ja särkymistä. Epätoivoinen hajoaminen ja toivoton korjaaminen tapahtuvat uhrin mielessä, eivät sortajan. Lea ei piittaa muiden tunteista ja tulkinnoista. Tärkeintä on se, mitä hän haluaa ja tuntee, miten hän kokee asiat. Aina, kun Eero pääsee yli hänen edellisestä tempauksestaan ja keksii oikeutuksen Lean pahuudelle, Lea pyyhältää paikalle ja rikkoo Eeron huterasti paikatun mielen uudelleen.
Kierre on loputon, ja Lea imee Eeron ansaansa kuin hämähäkki. Mitä enemmän Eero pyristelee, sitä pahemmin hän jää loukkuun. Kun hän yrittää ottaa eron, Lea on valmis lavastamaan jopa oman puukotuksensa, kunhan Eerosta tulee syyllinen. Video, sen pyörteet, imu ja kuvat sirpaleista tukevat näytelmän rytmiä ja Lean kieroa logiikkaa. Pieni näyttämö tuntuu kasvavan syvyyssuunnassa. Se alkaa imeä katsojankin yhä syvemmälle Markkujen perhehelvettiin.
Pohdimme tuttujen kanssa näytelmän jälkeen, onko Eeron ja Lean suhde uskottava. Se alkaa todella nopeasti. Katsoja hämmentyy: mihin Lea ihastuu Eerossa? Miksi Eero koukuttuu naiseen niin nopeasti. Vaikka tässä kohdassa on pientä hätäilyä, ratkaisu on uskottava, kun perehtyy narsismiin. Narsistit ja sairaalla tavalla läheisriippuvaiset ihmiset ovat usein hurmaavia. He saavat uhrinsa tuntemaan itsensä erityiseksi. Se on salamarakkautta, hullaantumista ja heittäytymistä. Narsisti kaappaa uhrinsa ovelasti, usein mairitellen, ylistäen ja lahjoen.
Myös Eeron tausta selittää sitä, miksi hän ihastuu karismaattiseen Leaan. Lama on musertanut Eeron oman isän (Markku Thure). Huliviliveli Toni (Antti Tiensuu) on valinnut selviytymisstrategiakseen korostetun rentouden ja bilettämisen. Isän romahdus on kuitenkin syönyt Eeron itsetuntoa. Tuntuu ihanalta, Lean kaltainen vahva nainen kiinnostuu hänestä. Lea antaa Eerolle toivoa ja lupauksen ehjästä, hyvästä perhe-elämästä.
Vahva nainen.
Tämän näytelmän jälkeen termi ei kuulosta enää samalta kuin ennen. Myös Eeron äiti (Aliisa Pulkkinen) on vahva nainen, joka on kannatellut perhettä aviomiehen luhistuttua. Vahvuus on kuitenkin tehnyt äidistä itseriittoisen, sokean ja epäempaattisen. Kun Eero soittaa hädissään äidille ja kertoo, että Lea on kuristanut häntä, äiti tuhahtelee, että anna Lean olla vahva nainen. Lea tarvitsee tilaa. Lealla pitää olla oikeus sanoa. Lealla on oikeus mennä ja tehdä.
Myös Helsingin Sanomat kiitteli näytelmää tasaisen kovista roolisuorituksista. Samaa kiitäkin minäkin. Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure saavat lava-aikaa vähän, mutta hetket ovat sitäkin merkityksellisempiä ja taitavasti tulkittuja. Thure ilmaisee työnsä, perheensä ja itsetuntonsa menettänyttä alkoholistia jokaisella huojahduksellaan. Jo ensimmäinen Aliisa Pulkkisen sanoma repliikki piirtää äidin muotokuvan. Jaaha, vai tällainen tyyppi. Kovaääninen, hössöttävä ja ronski komentoora.
Ihailin taas Antti Tiensuuta, joka oli läsnä jokaisella solullaan. Tiensuulla ei ole koskaan näyttämöllä kiire, ja hänestä huokuu vilpittömyys. Se saa katsojan uskomaan siihen, että tämä ihminen on totisinta totta, en katsele näytelmän roolihahmoa. Arttu Ratinen on uskottava herkkänä, liian pitkään toivoa elättelevänä Eerona. Anna-Maija Tuokko taas ilmaisee hyvin pelottavaa jännitystä, jonka vallassa narsisti uhriaan pitää. Mistä tänään tuulee? Onko kotona vastassa raivotar vai ihana emäntä – joka yrittää seuraavassa hetkessä hukuttaa miehensä.
Vaikka Huojuva talo on karmea tarina, se kirvoitti yleisöstä myös nauruja. Hahmot ja tilanteet olivat välillä niin törkeitä, että ällistynyt nauru oli minunkin ensimmäinen reaktioni. Lisäksi tapa, jolla muutamat hahmot oli siirretty 30-luvulta nykyaikaan, nauratti. Ella Mettänen on milloin virolainen au pair, milloin Mannerheimin lastensuojeluliiton hoitaja. Toisinaan roolien modernisointi ja vanha teksti töksähtävät huvittavalla tavalla korvaan. Esimerkiksi kohtaus, jossa Toni valittelee sormessaan olevaa ajosta eli paisetta, pomppasi koomisesti muusta puheesta.
Välillä kieli on tunnistettavaa Jotunia. Uudelleen kirjoitetut kohtaukset taas ovat vittuineen ja bisseineen tätä päivää. En ole varma, ovatko koomiset säröt muuten eheässä näytelmässä tahallisia. Vahvasti epäilen, että näin taitavassa tulkinnassa ovat. Niitä tarvitaan, sillä nauru korostaa tilanteen kauheutta. Kaksi tuntia pelkkää pahuutta ja hakkaamista olisi liian turruttavaa.
Entä onko tässä näytelmässä onnellinen loppu? Suoraan sanoen, en tiedä. Helsingin sanomien kriitikon mielestä oli. Eero löytää jotakin yhteistä Lean ystävän Aulikin (Mari Turunen) kanssa. Aulikki on myös vahva, tilansa ottava, suoria sanoja lateleva nainen. Se hieman karmaisee. Aulikista kyllä huokuu lämpöä ja inhimillisyyttä, jota Leassa ei ole.
Pieni pelko jäi silti kytemään. Kunpa Eero saisi jo vain olla. Oma itsensä, herkkä, tunnollinen, kiltti ja melankolinen.
Kun lähdimme teatterista, totesimme anoppini kanssa, että tämä ei ole mitään treffiviihdettä. Aloin tuntea niin hirvittävää syyllisyyttä omista riehumisistani, että tunnelma puolison seurassa olisi voinut olla aika erikoinen. Huojuva talo ei ole näytelmä, jota suosittelisin romanttisen parisuhdeillan ratoksi. Se on kuitenkin tarina, jonka toivon mahdollisimman monen näkevän, jotta yhtäkään väkivallan uhria ei vähäteltäisi.
