(*Palkallinen kaupallinen yhteistyö: Kangasalan kaupunki)
Pari viikkoa sitten kerroin Kangasalan kaupungin kanssa tekemästäni blogiyhteistyöstä, jonka ideana oli tutustua paikalliseen lähiruokaan ja ravintoloihin. Kiertelimme kaksi päivää ympäri Kangasalaa kaupungin lähiruokahankkeen koordinaattorin Katja Ala-Kerttulan, valokuvaaja Tomi Ahon ja taksiyrittäjä Mika Liikan kanssa.
Ensimmäinen matkareportaasini on kuulemma innostanut jo lukijoita nauttimaan kahvit upeassa Vehoniemen Alamajan kahvilassa. Toivottavasti tästä tarinasta irtoaa lisää vinkkejä! Saatte maistiaisia kahdesta muusta ravintolasta, pääsette kurkistamaan satumaiselle maatilalle ja taidenäyttelyyn.
Mistä niitä lähituotteita saa? Torilta tietenkin!
Kangasalla helpoimpia tapoja ostaa tuoreita, lähellä tuotettuja kasviksia ja marjoja on suunnata Jennin Vihanneksen ja marjan kojulle. Jenni Björkin myyntipiste sijaitsee Kangasalan torilla paikalla, jossa on ollut torimyyntipaikka kolmen vuosikymmenen ajan.
Tuttuuden lisäksi asiakkaat tulevat paikalle lähituotteiden ja laadun perässä. Tänä kesänä Jenni myi esimerkiksi MarjaPuntarin mansikoita, jotka viljellään ilman kemiallisia kasvintorjunta-aineita. Vihanneksia tulee muun muassa paikallisilta Nukarin ja Heikkisen puutarhalta sekä naapurikunnasta Pälkäneeltä, Aspilan tilalta.
Myyntiin otetaan vain valmiiksi perattuja, tasalaatuisia tuotteita. Jos vaikkapa mansikkakesä on ollut vaikea, asiakkaalle myös kerrotaan rehellisesti, että marjat eivät ole nyt kovin makeita, ja hän saa itse tehdä ostopäätöksen.
Tuotteita voi tarjota myyntiin Jennin Vihanneksen ja marjan prepaid-numeroon, joka on varattu juuri tähän tarkoitukseen. Numeroon 040-25 97 572 voi pirauttaa kello 14−17. Nyt syksyllä myyntiin voi tarjota vaikkapa hyvälaatuisia, puhdistettuja omenoita ja sieniä.
Aholaidan lampaat ulkoilevat päivittäin talvellakin
Torilta ajelimme Ponsan kylään, Aholaidan luomulammastilalle. Satu Alajoen ja Pasi Aholaidan tilalla laiduntaa kaksi alkuperäistä, suomalaista lammasrotua: suomenlampaita ja ahvenanmaanlampaita. Laumassa on myös muutama gotlanninlammas.
Eniten tilalla on suomenlampaita. Karitsoineen niitä on tällä hetkellä vajaat parisataa. Suomenlampaan villa on hienoa, pehmeää ja helposti huopuvaa, ja se sopii monenlaisiin käsitöihin. Ahvenanmaanlampaan pitkä peitinvilla on rouheampaa ja karkeampaa. Molemmat eristävät lämpöä hyvin. Gotlanninlampaan villa taas on kiharaisinta.
Villatuotteita voi ostaa Aholaidan tilapuodista. Se on avoinna sopimuksen mukaan, mutta puotiin voi tutustua esimerkiksi 15.9., kun tila osallistuu Osta tilalta -päivään. Aholaidaissa myydään tuolloin villatuotteiden lisäksi lampaanlihaa ja lammasbratwurstia. Oman jännitysmomenttinsa tapahtumaan tuo se, että tuon päivän tienoilla on ensimmäisten syksyllä karitsoivien uuhien karitsoimispäivä. Ehkä yleisö pääsee näkemään pieniä söpöliinejä!
Jos muuten suunnittelet juhlia, tilapuodin taloa kannattaa tsekkailla sillä silmällä. Tilaa nimittäin vuokrataan, pihapiiri on todella kaunis ja takapihalla on tilava terassi.
Vierailun vaikuttavinta antia oli lampaisiin tutustuminen. Ne hyväksyivät ensin lähelleen vain Sadun, joka tuntui muistavan lähes jokaisen eläimen nimeltä. Pikkuhiljaa lampaat rohkaistuivat, ja pääsimme moikkaamaan pörröpäitä. Lopuksi sain jo varoa, ettei Canonin hihna päätynyt parempiin suihin. Aholaidan lampailla on reilusti laidunnustilaa, ja eläimet pääsevät ulos joka päivä talvellakin. Kesällä lampaat ovat laitumella nelisen kuukautta. Ne huolehtivat luonnon monimuotoisuudesta, sillä vanhempi kasvillisuus pääsee esiin, kun lampaat rouskuttelevat ruohoa niiden päältä.
Pääsimme kurkistamaan myös lampolaan, joka oli nyt tyhjillään. Ympäristö oli häkellyttävän siisti, vaikka Satu pahoitteli, ettei hän ollut ehtinyt imuroida sosiaalitilaa, jossa hän asuu vuorokauden ympäri karitsoimisaikaan.
En syö kauheasti lampaanlihaa siksikin, että suomalaisissa marketeissa sitä on harvoin tarjolla. Lampaanlihaa tuotetaan vielä melko vähän, eivätkä pientilalliset pysty tuottamaan sellaisia volyymeja, joita suuret kaupat edellyttävät. Lisäksi testaamani lihan maku on vaihdellut. Toisinaan se on ollut kevyttä, toisinaan niin voimakasta, että villasukkamainen kitkeryys on puskenut pintaan.
Sadun ja Pasin mukaan tuoreen lampaanlihan ei kuulu maistua villamaiselta. Aromi on voinut johtua yksinkertaisesti siitä, että liha on ollut vanhaa. Makuvaihtelua voi selittää myös rotu. Esimerkiksi ahvenanmaanlampaan liha on voimakkaampaa kuin suomenlampaan. Uuhen taas sanotaan rasvoittuvan pässiä helpommin, ja villamainen maku voi johtua rasvasta. Lihatiskillä ei kuitenkaan välttämättä tiedetä, minkä rotuista lammasta on myynnissä.
Helpoin tapa saada tuoretta lampaanlihaa on ottaa suoraan yhteyttä tilalle. Aholaidan lammasta ja siitä tehtyä bratwurstia pääsee maistelemaan välillä myös Kangasalan ravintola Paakarissa ja Tampereella, nimittäin Hervannassa uudessa Antell-ravintola Farmissa.
Paakarissa asiakas tunnistaa kaiken, mitä lautasella on
Ponsasta ajelimme juurikin Paakariin, jota vetävät Ilpo Vainio ja Kirsti Leimu. Yli sata vuotta vanhassa postitalossa sijaitseva ravintola on ollut ties kuinka pitkään to do -listallani, mutta olen testannut vain kahvilan. Aamulehden Laitisen Vesa innostui viime kesänä ylistämään Paakaria niin vuolaasti, että ruoan on pakko olla hyvää.
Lounasaikaankin tarjolla on jotain aivan muuta kuin linjastobuffetin kinkkukiusausta. Söimme alkupalaksi salaattia ja kylmää, hapokasta gazpachoa. Pääruoaksi valitsimme kalaa: muikkuja muusin kera sekä siikaa ja vihanneksia.
Ruoat olivat laadukkaan konstailemattomia, ja pöytäämme istahtanut Kirsti kertoi, että tämä on ravintolan ideologia. Asiakkaan on tunnistettava, mitä lautasella on. Tyyli pohjautuu uuteen ranskalaiseen keittiöön, ja hyvä raaka-aine on kaiken a ja o. Paakari käyttää paljon lähituotteita, mutta linjaus ei ole ehdoton. Talvella ravintolassa järjestetään esimerkiksi äyriäisiltoja, joissa pääsee maistelemaan ostereita.
Äyriäisiä lukuun ottamatta kala on kuitenkin paikallista. Menu elää tarjonnan mukaan. Siksi listalla lukee ”päivän kala”, joka on sitä, mitä verkkoihin milloinkin tarttuu. Tuttujen kalojen lisäksi Paakarissa tarjottaisiin mielellään enemmän särkikaloja, lahnaa, haukea ja niistä tehtyjä murekkeita ja pateita. Pirkanmaalaiset vain ovat aika fakkiutuneita. Meille maistuvat lähinnä lohi, siika ja kuha paahdettuna, vaikka esimerkiksi höyryttäminen nostaisi kalan maun hienosti esille.
Huomioni kiinnittyi mahtavaan digestiivikaappiin. Asiakas saa kuulemma kurkistaa kaappiin, jos oma suosikki ei hahmotu listan perusteella. Alakerran kahvilakin on testaamisen arvoinen. Kaikki leivonnaiset, paitsi karjalanpiirakat, tehdään itse, ja toiveita kuunnellaan. Eräässä Facebookin kasvisruokaryhmässä vinkattiin hiljattain, että Paakari on leiponut pyynnöstä vihiksiä.
Haukkaus Suomen vanhinta ruisleipää
Päivän päätteeksi suuntasimme paikkaan, jossa on lupailemani satukirjamaisema. Sellainen löytyy Haaviston luomutilalta, jossa leipurimestari Heikki Haavisto leipoo omista jauhoistaan ruisleipää yli 40 vuoden kokemuksella. Osaaminen on siirtynyt myös seuraavalle sukupolvelle. Tilaa pyörittää myös Heikin tytär Pirjo Veckman perheineen.
Heikin leipänä tunnetun, hiivattoman ruisleivän juuri on Suomen vanhin. Ainakaan tiedossa ei ole toista yhtä vanhaa juurta, josta edelleen leivottaisiin leipää myyntiin. Tila on ollut suvulla vuodesta 1556, ja leipäjuurta on vaalittu Haavistossa 1700-luvulta asti.
Heikki kertoo juuren säilymisen salaisuudeksi säilytyksen kuivassa ja viileässä. Näin juuri ei homehdu. Laatu on pysynyt hyvänä, sillä juurta ei ole koskaan pakastettu. Leivät leivotaan käsin jokaista toimenpidettä myöten. Reikä painetaan leivän keskellä entisaikojen tapaan lehmän sarvella.
Monet ruisleipäfanit tituleeraavat Heikin leipää Suomen parhaaksi. Leipomon seinät ovat täynnä lehtileikkeitä ja kunniakirjoja. 2000-luvun alussa Heikille myönnettiin ruismestarin arvonimi. Kunniakirjan allekirjoituksissa vilisee tunnettujen kokkien nimiä Markus Maulavirrasta lähtien.
Haavistoon tullaan myös ruispuuron perässä. Lauantaisin Heikki hauduttaa pihalla padassa kymmeniä litroja puuroa, joka menee kuumille kiville. Leipää ja puuroa halajavan kannattaa tulla paikalle lauantaina kello 12−14. Tilalla järjestetään kesällä myös iltatori, jonne ehtii vielä elokuussa keskiviikkoisin kello 18−19. Lähituotteita tarjoava tori on todella suosittu, ja pihaan muodostuu yleensä jono.
Tila pihapiireineen on myös esteettinen elämys. Pellolla seisoo ikivanha tuulimylly, joka on tullut sukuun myötäjäisenä. Mylly oli käytössä vuoteen 1929, ja Heikki ja kyläläiset ovat kunnostaneet sen yhteisvoimin. Myllystä löytyy myös tilan kotimuseo.
Pirjo on somistanut ympäristön hauskasti ja värikkäästi. Kun kuvasin tilalta Insta Storyja, tarkkasilmäiset kommentoivat, ”oletko Herra Heinämäen kuvauspaikalla”. Kyllä vain, kyseistä lastensarjaa on kuvattu näillä tienoilla. Vanhoilla tavaroilla somistetun pihan lisäksi ihailtavaa löytyy parvigalleriasta, jossa on vaihtuvia näyttelyitä.
Ruokaa, taidetta ja ruokataidetta Kangasala-talossa
Viikkoni huipentui kulttuuri-iltaan Kangasala-talossa. Tässä rakennuksessa on niin kaupunginvaltuusto, konserttisali kuin Kimmo Pyykkö -taidemuseo. Jääkauden siirtolohkareista, luonnosta ja valosta innoituksensa saaneen talon arkkitehtuuri palkittiin avajaisvuonna 2015 Vuoden betonirakenne-palkinnolla.
Museossa on nyt yksi Pirkanmaan kiinnostavimmista taidenäyttelyistä. Picassosta Pyykköön -näyttely on kurkistus Lahtisen perheen, Urpon, Hymyn ja heidän poikansa Jepen taidekokoelmaan. Jos et tiedä, keitä Lahtiset ovat, häpeä, mene Wikipediaan ja viisastu. Pähkinänkuoressa: Urpo perusti Lehtimiehet-konsernin, joka julkaisi muun muassa hänen vaimonsa mukaan nimettyä Hymyä. Lahtinen oli suuri ja kiistelty persoona ja intohimoinen taidekeräilijä.
Lahtisten yksityiskodissa Villa Urpossa on yli 800 teoksen kokoelma, jossa on jopa Picassoa ja Dalia. Villa Urpo ei ole tänä vuonna yleisölle avoin, joten Kangasalan näyttely on ehkä lähiaikojen ainoa tilaisuus tutustua kokoelmaan.
Urpo Lahtinen ei kerännyt taidetta vain näyttääkseen, että rahaa ja valtaa löytyi. Urpo maalasi nuorena, ja kiinnostus keräilyyn syntyi vilpittömän taideinnostuksen kautta. Lahtiset valitsivat teokset intuitiivisesti. Mitään tiettyä aikakautta tai tyylisuuntaa ei suosittu, vaan valintaperuste on ollut oma mieltymys.
Näyttely on kiinnostava, jos tuntee yhtään Urpon ja Hymyn persoonia, heidän myrskyisää avioliittoaan ja sen loppua. Esimerkiksi tämä Urposta tehty veistos ja taustalla oleva Hymyn muotokuva vangitsevat mielestäni parin persoonat ja dynamiikan asettelusta lähtien. Etualalla on rehevä, luonnonlapsimainen Urpo. Taustalla Hymy, joka on maalattu näennäisen herkällä viivalla. Ilme on kuitenkin kipakka.
Urpon huumorintajusta kertonee jotain se, että serbialaisen Vladimir Velickovicin valtava, raaka teos ”Kidutus” oli hänen työhuoneessaan. Sitä oli varmasti rohkaisevaa katsella, kun tuli kyselemään palkankorotusta. Urpo näyttäisi viehtyneen runsaisiin väreihin, massiivisuuteen ja suuriin tunteisiin. Hymy taas herkkään taiteeseen, jossa on tarkemmin tutkittuna jokin juju, jopa häiritsevä piirre.
Vaihtuvan kokoelman lisäksi kannattaa tutustua yläkerran Kimmo Pyykkö -näyttelyyn. Siellä on esimerkiksi Pyykön hauskoja muistilappuja kehystettyinä. Ja taas kerran, taiteilija-avioliitoista kiinnostunut kiinnitti huomionsa tähän Pyykön pronssiveistokseen, joka on Lahtisten kokoelmasta. Pronssiin on valettu hänen ex-vaimonsa, toimittaja Mirja Pyykön jalat!
Olen usein sanonut, että hyvä ruoka on taidetta. En tarkoita, että se olisi jotain elitististä, jota tavallinen talliainen ei voi ymmärtää. Tarkoitan sitä, että parhaimmillaan ruoka hemmottelee aisteja. Se haastaa, yllättää ja kääntää totutut makuparit ylösalaisin. On vain yksinkertaisesti liikuttavan hyvää.
Kangasala-talossa toimii Armas Galleria & Keittiö, jossa koin ”ei hyvää päivää miten hyvää” -liikutuksen. Nimi lienee tuttu tamperelaisille kulinaristeille. Heikki Ahopelto pyöritti aikoinaan Kauppahallissa Armas-ravintolaa, josta sai mielettömän hyviä, suomalaisista raaka-aineista tehtyjä kebabeja. Ketjussa oli muitakin ravintoloita, joihin Ahopellon Armas-perhe tuotti itse esimerkiksi maidon.
Ahopellonkin leivissä työskennellyt, pitkän uran tehnyt Terttu Ilonen on herättänyt Armas-herkut henkiin Kangasala-talossa. Galleria & Keittiö toimii tilausravintolana ja talon tapahtumien kestittäjänä. Pääsimme maistelemaan Tertun version legendaarisesta kebabista, kirkkaan perunasalaatin savukalamoussen kera ja Mouhijärven Herkkujuustolan juustoja spelttinäkkärin, tattarihunajan ja kuusenkerkkäsiirapin kera.
Armaan raaka-aineista valtaosa on kotimaista ja lähiruokaa. Täällä pääsee maistelemaan myös hauskoja erikoisuuksia. Enpä ole koskaan ennen syönyt suomalaisella limetinlehdellä ja sitruunaruoholla maustettua kastiketta! Lisäksi suuressa galleriatilassa kahteen pekkaan illastaminen elämys itsessään. Ja hei vink vink, tilan voi vuokrata juhlakäyttöön, vaikka ristiäisiin tai synttäreille.
Ruoka oli pieteetillä tehtyä, mutta Tertun asenne kokkaamiseen rento ja hauska. Tatsista huokuu varmuus, jonka saavuttaa, kun työskentelee vuosia esimerkiksi Aleksin ravintoloissa ja Näsinneulassa. Siis hemmetin hyvää, mutta ei tehrä tästä ny numeroo. Mutta sev vaan sanon, että hyvää o!
Illallisen ja flamenco-konsertin jälkeen Tuhkimon oli aika nousta taksiin ja ajaa auringonlaskussa Tampereelle. Kaksi päivää ja ilta Kangasalla tekivät unohtumattoman vaikutuksen. Kun pääsee vierailemaan maatiloilla, juttelemaan yrittäjien kanssa ja näkemään eläinten olot, kulutustaan alkaa miettiä taas tarkemmin. Tämä oli hyvä muistutus siitä, miksi kannattaa ostaa suoraan tuottajalta, miksi kannattaa vaivautua selvittelemään ja ajelemaankin luomulihan perässä.
Lisäksi muistin, ettei kalaan – tai kebabille – tarvitse lähteä aina merta edemmäs. Monesti haikailen Porvooseen ja Hankoon ja unohdan, mitä kaikkea kiinnostavaa Pirkanmaalla on. Ehkä siis seuraavaksi Samae Koskista Kangasala-talossa tai Aholaitaan katsomaan, ovatko karitsat putkahtaneet maailmaan.
