bloggaaminen

Järkyttävä blogimasennus: kun on niin laiska, tyhmä ja saamaton

Enpä olisi uskonut, että kirjoitan vielä tällaisenkin postauksen. Yritän ajatella, että kaipa tämä vaihe on aika luonnollinen osa minkä tahansa luovan työn kaarta. Oli se luova työ sitten ammattimaista tai omaksi ilokseen bloggaamista, maalaamista, kirjoittamista, käsitöitä tai vaikka seiväshyppyä. Nimittäin aivan helvetillinen itsekiritiikki ja masennus kaikesta omasta tekemisestä.

Onhan näitä fiiliksiä ollut ennenkin, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa. Oma blogi on tuntunut tylsältä, kuvat karseilta, jutut miljoonaan kertaan kalutuilta ja typeriltä. Mutta blogiangsti on aina helpottanut, eikä se ole koskaan ollut näin paha.

No mistä kenkä puristaa? Minua suorastaan hävettää kirjoittaa tästä, mutta en saa mitään aikaiseksi, ennen kuin tämä olo on oksennettu ulos. Kuulkaa ihan siitä puristaa, että blogini tuntuu niin uskomattoman kököltä ja typerältä, että olen koko eilisillan ulissut, missä ihmeen mielenhäiriössä olen alkanut kirjoittaa tätä. Teen typerää ruokaa, otan huonoja kuvia, kotini on ruma, minulla ei ole upeaa kuvausastiastoa eikä 20 vuoden kokemusta ravintola-alalta. Olen matalamielinen idiootti, jonka blogi pitäisi luokitella ruokablogin sijasta kategoriaan kainalopieruja Tampereelta.

Järkiminäni sanoo, että vedä nyt hyvä nainen henkeä. Olet 32-vuotias toimittaja. Sinulla ei siis voi mitenkään olla 20 vuoden kokemusta ravintola-alalta. Olet tienannut ja tehnyt kunnolla uraa vasta muutaman vuoden. Olisi sula mahdottomuus, että olisit kiertänyt sen ja tämän ja tuon Michelin-ravintolan ja osaisit lonkalta heittää jonkun tosi kivan vietnamilaisraflan Williamsburgista. Miten helvetissä sinä voisit niitä vietnamilaisravintoloita ja Misu-paikkoja koluta, kun sinun pitää tehdä töitä, lyhentää opintolainaa ja hoitaa lasta? Niin, ja koiraa kanssa, ja siivota tuo saatanan parveke, joka muistuttaa lähinnä mädäntynyttä romuläjää.

Aina joskus iskee blogihype. Silloin, kun luonnonvalo on parhaimmillaan ja annos näyttää ihan itsenään tosi hyvältä. Silloin elämäni ja blogini etusivu näyttää tältä.

Näsinneula ravintola
Silloin oikein itsekin ihmettelen, että voi härreguud kun tää ruokabloggaaminen on ihanaa, voi mitä kauneuksia näppini loihtivatkaan, ai ai hype hype hype jne.

No, sitten tulee talvi. Väsyneet arki-illat, jolloin kokkaillaan hätäruokia hämyisessä keittiössä, joka on täynnä romua, tahroja, outoja heijastuksia ja punaisenkellertävää, sumeaa valoa. Vatsa kurnii, missään ei ole mitään kivoja rehuja, joilla annoksen voisi koristella. Mies mouruaa vieressä, että ota jo pliis ne valokuvat, ruoka jäähtyy ja on pakko päästä syömään. Silloin lopputulos on ylevimmilläänkin tätä.

Hashew-risotto
Libanonilainen risotto
paprikakeitto
Hävettää ja nolottaa valittaa tästäkin, koska eiväthän nuo kuvat mitään susipaskoja ole. Ihan tavallista hääräilyä kerrostalon keittiössä ja koruton, mutta suht siisti lautasellinen paprikakeittoa. Mutta missään ei ole pellavaliinoja tai sitä julmetun puualustaa, joka kaikilla hardcore-ruokabloggaajilla kuulemma on. Ei ole silleen kivalla tavalla, mutta kuitenkin tosi taiteellisesti sotkuisen harkittuja jauhopöläytyksiä ja kastikeroiskeita. On vain tavallinen valkoinen lautanen ja kauhallinen soppaa.

On kummallisia ja typeriä juttuja Keskustorin McDonald´silta ja aivan happopäisiä mielikuvitushahmoja, kuten suomenruotsalainen rouva, joka puhdistaa hopeita elektrolyysillä. Eihän tämä ole mikään ruokablogi. Tämä on omituinen, sinne tänne venyvä ja paukkuva klimppi, josta en itsekään ota mitään selvää. Miksi minä teen tällaista, vaikka minun pitäisi olla jonkun sortin viestinnän ammattilainen? Miksi en vain voi ryhdistäytyä, tähdätä korkeammalle, pyytää appiukkoa veistämään minulle sitä puualustaa ja tehdä jotain kivaa lehtikaalista ja verigreipistä (joka on vissiin sesongin raaka-äaine, uh, miksi et ole tehnyt juttusarjaa sesonkiruoista???).

Helvetti.

Yritän nyt saada kiinni siitä, mistä tämä varmaan aika käsittämätön nurinani ja alemmuuskompleksini kumpuaa. Ensinnäkin, koin syksyllä erään suuren pettymyksen. En avaa asiaa täällä nyt sen enempää. Ärsyttävää, eikö totta? En yleensä voi sietää mystisiä bloggauksia ja FB-statuksia, joissa viljellään kohtalokkaita teepussiaforismeja, vihjaillaan suurista muutoksista ja musertavista pettymyksistä. Olen kuitenkin nyt yhtä sietämättömän mystinen, koska tietyt asiat haluan hautoa ihan itsekseni.

Kyse ei ole mistään dramaattisesta, tyyliin erosta tai syövästä, mutta pettymyksestä kuitenkin. Se on vaikuttanut selvästi itseluottamukseeni, joka on seilannut melkoisesti viimeiset pari kuukautta. Ja vaikka tällä pettymyksellä ei ole mitään tekemistä blogini kanssa, se vaikuttaa selvästi ihan kaikkeen. Blogi on tyhmä, olen huono työssäni, en osaa laittaa tukkaani, kotini on ankea, koira haisee ja räksyttää, meillä on olohuoneessa aivan järkyttävä cd-torni, joka oli tosi viileä vielä joskus 2006.

Toiseksi, en ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään joukkoon tai olevani missään erityisen taitava. Tämä on aika hölmöä, koska minulla on laajat sosiaaliset kuviot, paljon ystäviä ja kavereita. Olen suorittanut ihan mukiinmenevästi kaksi akateemista tutkintoa ja onnistunut työllistymään lama-aikana todella vaikealla alalla. Luulen, että tämä mörkömäinen suhtautumiseni itseeni johtuu osittain siitä, että lapsena ja nuorena olin kaukana suositusta. Olin lähiölapsi, ja mentyäni taidelukioon olin aika shokissa. Tajusin, että jotkut todella asuvat 300-neliöisissä juged-taloissa Pyynikillä, ja perheet käyvät viikonloppuisin sellokonserteissa, eivät Kaukajärven Kotipizzassa.

Yliopistossakin vaivasi jonkinlainen alemmuuskompleksi. Akateemisessa maailmassa olin perusopiskelija, joka kirjoitti keskitason perusgradun, koska lahjakkuus, rahat, aika ja kiinnostus eivät riittäneet enempään. Kuuntelin hämmentyneenä oikeasti älykkäitä nuoria, jotka pystyivät tarkastelemaan kaikkia ilmiöitä ja tunteenpurkauksia objektiivisesti ja liittämään ne johonkin kontekstiin. Kun minä räyhäsin, että miks kukaan mies ei halua mua, he totesivat, että representoit itseäsi pariutumisriittien kautta. Sitten ne fiksut tyypit jäivät tekemään väikkäriä niistä pariutumisriiteistä ja minä menin Dorikseen vetämään kännit.

Blogimärinäni siis toistaa samaa kaavaa, jota olen toistanut nuoruudestani lähtien. Olen tyhmä, olen nolo, olen ruma, en riitä, en pääse, en kuulu. Luultavasti keksisin jotain tämän tyylistä valittamista mistä tahansa. Jos raahaisin tuon haisevan koiran agilityyn, uikuttaisin koko ajan, että toisten terrierit osaavat paremmin temppuja, ovat puhtaampia ja niillä on kivat talvivaatteet.

Itse asiassa ulisen siitäkin aina, kun vien koiran pissalenkille Sorsapuistoon.

Toisaalta yritän olla itselleni armollinen. Olen lukenut ja kuullut samaa kriiseilyä monelta muulta bloggaajalta. Kaava tuntuu olevan se, että bloggaus aloitetaan innostuneen tohinan vallassa, ja alkuhuuman haihduttua näitä kriisejä alkaa tulla. Niitä tulee myös suosituille bloggaajille. Ehkä juuri siksi, että kirjoittaja on tietoinen siitä, kuinka monelle tuntemattomalle silmäparille hän esittelee sitä, mikä on hänelle tärkeää, mikä on lähtöisin juuri hänestä. Tulee kutsuja, kekkereitä, uusia tuttavia. Kymmeniä ihmisiä, jotka ovat fiksumpia, luovempia, osaavampia, joilla on kauniimpi koti, aina aikaa ja kärsivällisyyttä. Minullekin tämä angsti iski nyt, kun lukijamääräni on ampaissut hämmentävän korkeaksi.

Olen yrittänyt säilyttää omassa bloggaamisessani hitusen punkkia. Minä en ole ole valkoinen ja eteerinen runotyttö, joka esittelee kaksikymmentäneljä tapaa keittää pakuriteetä. En toisaalta halua, että tämä blogi on mikään tunkiokaan. Mutta haluan, että se olen minä. Jos arkeni on sitä, että teemme ruuhkavuosien puserruksessa ruokaa hämärässä keittiössä, kun lapsi on saatu unille, blogi on sitä, elämääni. Yritän hokea itselleni, että ei sinun tarvitse yrittää tehdä tästä mitään virtuaalista Glorian Ruokaa ja Viiniä.

Mutta siitä huolimatta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että minä olen tämmöinen.

bloggaaminen masentaa
Ai mikä toi on? Kuulkaa se on tyttäreni joulukalenterista tullut Muumi-palapeli. Tarkoitukseni oli askarrella plikan kanssa siitä kortti miehelle yllätykseksi. No, tulihan siitä kortti. Omanlaisensa. Postasin kuvan Facebookiin ja riehuin, että osa paloista on kadonnut, koska Vilijonkan pää kasvaa jonkun mummun harteista, ja Niiskuneidin vartalo levitoi ties missä.

Pari näppärämpää kaveriani osasi tuosta vain selittää, että toi on kato kulmapala, ja Niiskuneidin kuuluisi olla tuolla eikä jakaantua kolmeen eri paikkaan. Nauratti, mutta tämä palapeli kuvaa todella hyvin kädentaitojeni tasoa. Inhoan askartelua, käsitöitä, näperrystä. Kaikkea sitä, mitä vaaditaan, jotta blogi olisi älyttömän nätti. Vihaan kylmää ruokaa, olen pahantuulinen ja nälkäinen. Räpsin keskinkertaisia kuvia, jotta pääsisin jo syömään. Jotta vain pääsisin jo eroon tuosta palapelista ja voisin mennä sohvalle lukemaan kirjaa.

Tämän postauksen kirjoittaminen oli oikeastaan aika puhdistava kokemus. Tulipahan valitettua. Ei tarvitse esittää valkoista, kliinistä ja nättiä, vaikka itse en lukijana jatkuvia valituspostauksia jaksakaan. Mutta ehkä kirjoittaminen on tämän jälkeen helpompaa. Kun on tunnustanut omat kipunsa, vaikka eiväthän ne ole mitään elämän oikeasti suurien vaikeuksien rinnalla. Mutta eräs psykiatrituttavamme sanoi joskus, että jollekin ihmiselle hänen elämänsä suurin tragedia on lemmikkiundulaatin kuolema, ja sitäkin surua pitää kunnioittaa, koska suru on kyseiselle ihmiselle täyttä totta.

Eli tämä blogini ja siihen liittyvä häpeily on vissiin minun lemmikkiundulaattini. Tai jotain. Minun tuurillani se karkaisi ikkunasta ulos. Katsokaa nyt, filosofointinikin taso on juuri tätä. Ja taas hävettää, että miksi olet näin tyhmä ja sanot aina kaiken ääneen.

Mutta. Kaipa tämä tästä. Illalla viintä, ruokaa ja iloa.

 

23 Kommenttia

  1. Mutta sullahan on oma juttu: sun blogi on Tamperetta ja kainalopieruja yhdistävä sekametelisoppa! Niin hauska ja niin oivaltava, että valtaosa meistä muista vain haaveilee sellaisesta kirjoitustaidosta. Ei ne puolikkaat avokadot ja lehtipersiljat paljon lämmitä, paprikasoppa lämmittää. Luehan kaikki omat kommenttisi mun blogikriiseihin, voisin sanoa ne kaikki myös sulle. Hölmö. Kohta nähdään, koska kuulut ainakin mun porukkaan! <3

    • Juu, kyllä mä järjellä tiedän, että tämä märinä on maailman typerintä. Siinä ei ole niin minkään maailman pointtia, ja aina jos joku toinen kriiseilee jonkun vastaavan asian kanssa, osaan lohduttaa ja teen sen vilpittömästi. Mutta nyt oli vain jotenkin tosi heikko päivä itsellä. Varmaan toi uranus jotenkin huonossa kulmassa energiavirtoihin nähden, aura tukossa tms. 😀

  2. Campasimpukka

    Tuo palapelikuva on aivan ihana. Melkein kohdallaan, muttei ihan 🙂 Sellaistahan elämäkin niin usein on, joku on vähän rempallaan ja pikkuisen pois paikaltaan. Eikä se haittaa mitään. On rohkeaa ja hienoa, että sen voi näyttää, eikä tarvi olla aina tahratonta (tai niitä tahallisia tahroja ja tomusokereita puualustalla) ja kiiltävää. Arvostan.

  3. Voi kuule, samat ajatukset on käyty täälläkin, tosin ei noin syvästi, minun kirjalliset kyvyt ovat sitä kiva/ei-kiva -tasoa. Mutta siis sinullahan on aivan upea blogi juuri tuolalisena, harvoin koen yhtä liikuttavia ja koskettavia hetkiä kuin lukiessani blogiasi. Hopeineen mäkkäreineen päivineen. Välillä jään miettimään asioita päiväkaupalla tekstisi ansiosta. Usko Emmiä, samaa mieltä olen minäkin.

    Olet myös hyvän mielen tuoja blogiyhteisössä, ainkaan minun blogia kukaan ei ole kommentoinut niin mukavasti ja uutta intoa antavaksi kuin sinä.

    Mitä kuviin tulee (anteeksi vaan) olen kyllästynyt ihmisten ulinaan huonoista kuvaistaan, kun ne kaikki on 100X parempia kuin omani. Tulee siis fiilis että yrittäänkö tässä nyt saada MINUT häpeämään kunen älyä lopettaa huonoine kuvineni? Että pitäisikö mennä itseesnä kun ei älyä ilman alleviivausta.

    Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, henkilökohtaisestikin, mutta sanon nyt vaan, että häntä pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä. Ja muista, että turha tavara kaikkine ylimääräisine blogia varten hankittuine tavaroineen on hyvin epäepäekologista. Minä en ainakaan halua tuhota maapalloa yhtään enempää sen takia, että saisin jotain kuvaa stailattua. Elämä saa näkyä sellaisena kuin se on ilman mitään ylimääräistä, se on parasta sellaisena kuin se on, olkoonkin välillä tylsää tai mitä vaan. Muilla on kuvablogeja, ei minulla.

    Minä en ole vähään aikaan kriiseillyt. Minulla se loppui siihen, kun tiedostin kunnolla, että minä en ole minkään blogiini liittyvän ammattilainen, enkä sellaisesta edes haaveile. Kunhan teen vapaa-ajallani mitä huvittaa. Blogini on minulle kirjoitettu, muistikirja, ohjekirja, kryptinen päiväkirja. Ja siinä samalla pääsen jakamaan mielipiteitä, niitähän minulla riittää muillekin jaettavaksi. Se lukee kuka lukee, minä ainakin ja muutama sukulainen ja työkaveri.

    Jos nyt siteeraan vielä ministeri Stubbia täälläkin, eli hänen kommenttinsa ”Jos joku sanoo että olet hyvä, ei se tarkoita sitä että olet hyvä” voi kääntää myös niin, että ”jos joku ajattelee että on p*ska, ei se tarkoita sitä että on p*ska”, Eiks ni.

  4. Ääh, nyt tänne on tullut niin ihania kommentteja, että kyllä hävettää tämä ulina! Mutta mä halusin kirjoittaa tämän pihalle, koska luulen, että tämä blogiankeus on vähän niin kuin oksennustauti. Se iskee, kun iskee, siinä kärvistelee, mutta yleensä se on aika nopeasti ohitse. Ja olo helpotti jo nyt, kun kirjoitin nuo fiilikseni ulos.

    Ja tuli Sauvajyvänen tuosta sinun kommentistasi taas mieleeni, että tämä nillittävä ankaruus liittyy ainakin minulla vain ja ainoastaan itseeni. En minä näe muiden blogeissa lainkaan niitä ”virheitä”, joita omassani on. ja aikaisemmin olen haistattanut piut paut itseni liialle syynäämiselle, mutta varmaan tämä yleisapea mielentila nyt laukaisi tämän pienen kriisin, jonka aika moni bloggaaja varmaan käy läpi.

    Ja en mäkään sitä kuvauslautaa ala varta vasten hommaamaan. Inhoan romua ja krääsää. Meillä on jo nyt mielestäni liian monta leikkuulautaa, joten hermot kärähtäisivät, jos nurkissa lojuisi vielä yksikin puulevy. 😀

  5. Sä kirjoitat niin mahtavasti, että älä nyt ainakaan lopeta blogin kirjoittamista. Kateeksi käy, kun ei itse pysty samaan kielelliseen antiin. Mä ainakin luen sun blogia juuri sen takia, että se ei mahdu ruokablogi muottiin.

    Samaa kuvien huonous tuskaa mekin koetaan, koska Suomen talvi. Kuvat pitäisi ottaa päivällä, mutta miten kun olisi toi päivätyökin… L

    • Heh, en mä tätä lopeta, on bloggaaminen kaikkine oheistoimintoineen kuitenkin niin kivaa puuhaa – kuten taas eilen illalla tuli nähtyä. 🙂 Nyt vain iski kauhea alemmuuskompleksi, luultavasti aika paljolti muiden asoiden laukaisemana.

      Ja jotenkin tämä media-alan hillitön, nopea muutos ja jatkuva jauhaminen siitä, että pitää olla muutoksen harjalla, tuottaa sisältöä sinne ja tänne ja tonne ja olla aktiivinen blaadi blaa, se ruokkii sitä fiilistä, että koskaan ei ole ihan tarpeeksi hyvä ja inessä skenessä. Olen huomannut selvästi, että luovien alojen friikkukavereillani on taipumusta tällaiseen märehtimiseen, dippainsseillä taasen vähemmän. Toki otantani on mutu-perusteinen ja pohjautuu perjantaikaljoilla käytyihin höpinöihin. 😀

  6. Ei ole kuvausalustaa. Nurkissa pyörii ryönää jo muutenkin niin paljon, että en kestä enää lisää. Kameran jalustakin on, mutta se on on jommankumman makkarin nurkassa, enkä muista sitä ikinä hakea kuvaushetkeen. En osaa stailata kuvia. Joskus yritän, mutta niistä tulee vähän naurettavia ja kömpelöitä. Olen Harrastelija ja koen monesti ihan samanlaisia ajatuksia kuin sinäkin Savusuola! Mutta ruoka – se on yleensä vähintäänkin ihan hyvää, ja lämmittää sielua ja sydäntä, ja ilahduttaa arjessa.

    Tykkäsin kovasti tästä postauksesta!

    • Kiva, jos tästä märinäpostauksesta oli kuitenkin iloa! Hetken epäröin kirjoittaa, koska ajattelin, että kavahtavatko ihmiset tällaista valitusta. Mutta sitten ajattelin, että hitto, jos valituttaa, niin sitten valituttaa. Elämä on joskus semmoista.

      Pitäisi pitää mielessä se, että oli lukijamäärä miten korkea tahansa, tämä todellakin on HARRASTUKSENI. Olen tehnyt tätä samalla fiiliksellä kuin lapsena tein kaikenmoisia leikkilehtiä ja piirsin omia sarjakuva-albumeita. Kaikki blogit vain ovat nykyään niin huikean ammattimaisia kaikin puolin. Tuntuu, että kaikilla on joku keittokirjaprojekti, aikaa piisaa jokaiseen sesonkiin reagoimiseen ja blogit ovat enemmänkin verkkolehtiä, siis todella ammattimaisia. Joskus kaipaan itse öbaut vuoden 2006 blogeja. Lueskelin silloin paljon muoti- ja meikkiblogeja, jotka olivat aika kotikutoisia. Jaettiin ripsarivinkkejä ja räpsittiin valokuvia digikameralla vessan loisteputkivalossa. Kaipa tämä on samanlaista kaipuuta kuin c-kasettien ja 70-luvun lopun käsin kirjoitettujen punk-lehtien haikailu. 🙂

  7. I feel U. On ollut rankka puolitoista vuotta itelläkin, jotenkin ei oo tosiaan vaan pystynyt kirjottamaan ja siitä on ollut pahakin mieli välillä. MUTTA kai se kertoo harrastuksen rakkaudesta, tavallaan melkein pyhyydestä ja tärkeydestä lopulta. Ei halua kirjoittaa mitään joka ei tule sydämestä.

    Koitan itsekin opetella ajatusta että on ihan okei välillä olla sanatonna. Kyllä ne sanat sitten tulee kun on levännyt ja saa sydämensä mukaan taas. Väkisin vääntämisestä katoaa nopsaan ilo.

    Kommentit on tärkeitä siinä ilon ylläpitämisessä. Siksi jätän tämänkin sinulle vaikkei varsinaisesti mitään fiksua ole sanottavaksi, muutakun että et ole yksin. 🙂 Tsemppiä, kevät tulee ja kesä – ja uudet hullut tekkarit koskeen. Uuden vihannekset ja tuoreet yrtit. Paljon syitä iloita.

    • Voi kuule, kommenttisi ei todellakaan ole mitätön! Ja tiedättekö, mikä on hassua. Kaikki te, jotka olette käyneet täällä kertomassa, että oman blogin kanssa takkuaa joskus ja tulee kyseenalaistettua omaa tekemistä – mä en näe teidän blogeissanne mitään moitteen sijaa. Eli tämä on juurikin tätä: omaa tekemistään kyseenalaistaa naurettavuuksiin asti, mutta muille on miljoona kertaa armollisempi.

      Ja nyt kun kokkaavat siskokset kävivät täällä kommaamassa, kerrottakoon vielä yksi tosi nolo juttu, joka on kalvanut minua öbaut kolme vuotta. Kirjoitin ihan blogini alkuaikoina Madeiran ruokakulttuuriin liittyvän jutun. Te olitte kirjoittaneet samasta aiheesta, luin juttunne liian hätäisesti ja sitten muistaakseni ihmettelin täällä omassa blogissani, miten te saitte Madeiran ruokakulttuurista niin paljon irti, kun minä löysin sieltä vain huonoja ravintoloita. Ja sitten kävitte tarkentamassa, että niin, kyllähän me kirjoitimme siinä bloggauksessamme näin ja näin, luitko sen nyt kunnolla. Ja kun tajusin, että en lukenut, vaan hutkin ja häsläsin, kyllä hävetti. Olen aina joskus muistellut tätä ja hävennyt, että miten olin niin tyhmä.

      Kuulostaa varmaan tosi friikiltä, mutta saatan joskus tarttua tosi pieniin asioihin ja hautoa niitä vuosikaudet, kun pelkään loukanneeni, ymmärtäneeni jotain väärin tai muuten vain sekoilleeni. Mieheni yrittää koulia mua tästä irti, koska eihän tällaisessa vuosikausien hautomisessa ole mitään järkeä, mutta en vain mahda itselleni mitään. Kun on liian hyvä muisti ja näköjään vähän liikaa aikaa ajatusten hautomiselle, käy näin. Nolottaa edelleen ihan helvetisti yksi kauhea tekstiviesti, jonka lähetin silloiselle pomolleni toukokuussa 2003, ARGH!!!!! (Kun tapasin pomon viitisen vuotta sitten, hän ei enää edes muistanut minua…)

  8. Näh, ei kannata. Ja jätin kommenttii vaan siksi, että tuntui että nyt on fiksu ihminen lukaissut jutun liian äkkiä. 🙂 En olisi jaksanut vaivautua jos en olisi lähtökohatisesti uskonut vaan siihen että meni ohi. 😀 Älä siis ahistele enää. meni kauan, kauan sitten enkä olisi itsekään enää muistanut ilman muistutusta juuri niinkuin sanoit!

    Miehesi on aarre, itsekin kiittelen onneani välillä samammoisesta. Muista sanoa se sille miehellekin välillä. Tykkää kumminki vaikkei mutaku myhähtelis 🙂

    Oon paljon miettinyt tässä että ei saisi antaa muiden määritellä itseään niin paljon, olla vaan itsensä aina – ja yrittää olla sitä avoimesti vaikka joku voisikin loukata. Nämä kortit on jaettu ja näillä mennään. Se on kuitenkin jokaisella se oma ja ainut elämä josta on saatava paras irti. 🙂

    • Jes, ihanaa, että tuli tuo kommenttimölinäni selvitettyä. 😀 Jos mä vielä ottaisin yheyttä siihen vuoden 2002 pomooni, että hei kuule, muistatko silloin toukokuussa 14 vuotta sitten, kun laitoin sulle semmoisen viestin, jota et oikein tajunnut…. Siis mä olen tässä joskus aivan mahdoton! Onhan tää oikeastaan aika hassua, voi repiä hupia näistä omista hölmöistä tavoistaan ja neurooseistaan, jos on huono päivä. Ja miestä yritän muistaa ian kehua, ja sillä on aika hyvä suodatin. Kun saan näitä kriisejäni, inssillä on tapana huokaista, että jaahas, Janicalla alkoi taas iso pyörä pyöriä ja mopoauto sutii kyljellään ojassa. 😀

  9. Tämän blogin ravintolasuositukset on olleet mielettömän hyviä. Älä vaan ikinä lopeta, mistä me sitten tiedetään, missä Tampereella kannattaa syödä?

  10. Sanoin just miehelle ”niin kato kun mää luin just Hesarista papuohjeita ja ajattelin että niitä pitäis testata mut sit mää unohdin koko asian kunnes luin siitä suurinpiirtein ainoasta tällä hetkellä seuraamastani ruokablogista että se bloggaaja oli tehnyt pavuilla täytettyja bataatteja ja sen ohjeen on siis pakko olla hyvä koska se bloggaaja kehui sitä ja sillä on _todella_ hyvä maku”. Sit mä tulin tänne tarkastamaan sen ohjeen ja luin tämän sun tekstin.

    • Voi Anni! <3

      Ne pavuilla täytetyt bataatit ovat hyviä. Kunhan laittaa vain mausteita paaaljon enemmän kuin ohjeessa, bataatti imee sitä makua niin kovasti. Ja ihan hullun täyttäviä ovat. Olin kahdesta bataatinpuolikkaasta aivan järkyttävässä ähkyssä. Bataatit kaipaavat myös kastiketta, mä tein lisukkeeksi yrtti-jugurttikastikkeen.

  11. Kuulostaa vähän samanlaiselta mitä itsellä tuli viime vuonna kun Kordelinin Säätiö teki aika ikävän tempun. Luulin saavani sieltä apurahan kun eivät lähettäneet minulle hylkyviestiä. Tiesin sellaisen tulleen sähköpostiin vaimolle ja joillekin muille ja kun itselle ei tosiaan tullut, tuumin sitten olenko saanut vai enkö ole. Tuota kesti kokonaiset kaksi viikkoa, koska säätiö ei suostunut antamaan lisätietoa saajista vaikka päätökset heillä oli jo tiedossa. Tuon epätietoisuuden aikana tietysti ajattelin välillä etten ole rahaa saanut, mutta vähitellen usko onnekkaammasta vaihtoehdosta alkoi paisua kuin pullataikina. Krapula olikin sitten sen mukainen kun selvisi etten rahaa saanut. Enkä koskaan tosiaan sitä ilmoitusta hakemuksen hylkäämisestä. Tuosta sitten seurausi aikamoinen angsti ja itsesäälissä rypeminen. Ennen kaikkea hävetti, että olin typeryyttäni kehdannut edes kuvitella saaneeni apurahan. Liekö jotain protestanttisen kulttuurimme opettamaa tuokin sinänsä täysin typerä häpeä, kun eihän tässä maassa saisi ajatella itsestään liikoja. Mutta pakko kuitenkin joskus on jos jotain aikoo saada aikaiseksi. Jopa koirat ajattelevat itsestään liikoja rähistessään itseään isommille, mutta eivät ne sitä hävetä osaa. Niistä kai pitäisi mallia ottaa, aina kun voimat siihen mitenkään vain riittävät.

  12. Et muuten ole ainoa, jolle Kordelin teki ihan samoin! Mähän sain sieltä kahtena vuotena apurahaa. Taisin kirjoittaa siitä jotain FB:hen, ja eräs kaverini laittoi viestiä, että mikähän hänen tilanteensa mahtaa olla, kun ei ole tullut hylsyä, mutta ei myönteistäkään vastausta, siis ei mitään tietoa.

    Nämä luovat ja taiteelliset alat vain ovat niin, hohhoijaa. Nyt sitä alkaa vasta tajuta, mistä kaikki puhuivat silloin, kun itse oli nuori ja jankutti vain puusilmäisesti haluavansa toimittajaksi ja kirjailijaksi, vaikka kaikki ympärillä kiljuivat, että älä hyvä ihminen kiusaa itseäsi semmoisella, mene johonkin järkevään päivätyöhön. Mä olen itse asiassa miettinyt, että josko vielä joskus lähtisin opiskelemaan vaikka köksänmaikaksi. Juuri nyt en jaksa, mutta ehkä muutaman vuoden päästä, kun lapsi on isompi. Tai vaikka virastomestariksi. Vahtimestarin homma varmaan sopisi minulle hyvin, mutta harmi vain en osaa korjata mitään. Olisin se vaksi, joka katoaa aina oudosti, kun joku lamppu poksahtaa rikki tai vesihana alkaa vuottaa hallitsemattomasti. 😀

  13. En toki toivo kenellekään tuota samaa epätietoisuutta mitä itse koin, mutta mukavaa silti tietää etten ollut ainoa jolle Kordelin teki ikävän tempun.

    Ei se ole ihme jos nuorena on ihmeellisiä luuloja luovista aloista. Aikuisetkin uskovat ihmeen tiukasti vaikkapa taiteilijamyyttiin joka luo aika nuhjuisen, mutta romanttisen mielikuvan ammatista jonain mitä (muka) pystyy tekemään päihteiden ja/tai ihmissuhdesekoilujen ohessa. Onhan taiteilijamyytti vähitellen rapistumaan päin, mutta kun aikuisetkin siihen uskovat vielä aika useasti, kyllä se väkisinkin vaikuttaa myös nuoriin ihmisiin jotka sitten saavat luovista aloista liiankin pintapuolisen kuvan. Tämä vaikuttaa varmasti myös taiteiden arvostukseen. Jos uskoo kuvataiteilun olevan helppoa päihteiden sekaista koheltamista, on helppo ylenkatsoa vaikkapa nykytaidetta ja olla huomioimatta se työn määrä mikä jokaisen esille päässeen teoksen taakse kätkeytyy. Jos lapsille ja nuorille selviäisi miten paljon työtä on tehty yhden julkaistun kirjan tai taidenäyttelyissä esillä olevien teosten eteen, voisi ala näyttää ammatilta muiden joukossa. Työnsä tuloksia ei näe heti joka sekin vaatii melkoista pitkäjänteisyyttä.

    Tämän lisäksi nuorten pitäisi ymmärtää, ettei se 8-16 päivätyökään tee ketään autuaaksi. Siihenkin liittyy kurjia puolia aivan kuten luoviin aloihinkin. En esimerkiksi itse siedä ollenkaan työn tekemisen näyttelemistä, sitä että pitää olla tekevinään töitä, vaikuttaa ahkeralta vaikka juuri sillä hetkellä ei oikeasti ole mitään mitä pitäisi tehdä. Tuolta teatterilta onneksi vältyn kun en ole perinteisessä päivätyössä. Kaikille tuollainen työ ei edes sovi, minkä vuoksi sen tuputtaminen esim. lukioikäisille jonain taikaratkaisuna on yhtä hölmöä kuin romantisoida luovia aloja. Tavanomainen päivätyö ei kaikille kuitenkaan sovi, itse kykenen siihen vain hyvin lyhyen ajan kunnes tulee jo raja vastaan. Luovat alat, yrittäjyys ja freelance-työt vaativat tietysti paljon itseohjautuvuutta ja pitkäjänteisyyttä. Ne eivät ainakaan enimmäkseen ole synnynnäisiä ominaisuuksia vaan ihan opittavissa olevia asioita. Tietysti mitä aikaisemmin opettelun aloittaa, sen parempi.

    Niin ja onhan luovilla aloilla myös hyvät puolensa. Sellaiset, joista päivätyössä olevat voivat vain haaveilla. Lomat voi pitää muulloinkin kuin loma-aikoina jolloin hotellit ja kylpylät on täyteen buukattuja. Ja itsekin arvostan sitä, että saan juoda aamukahvini mihin kellonaikaan haluan. Eikä kenellekään tarvitse esittää mitään.

    • Näistä hyvistä puolista on pakko nostaa nyt esiin se, että ihania matkoja on meidänkin kevääseemme tiedossa, eikä pahemmin tarvitse kenenkään kanssa vääntää siitä, voinko aloittaa kesälomani silloin ja tällöin. Työnantajaa kiinnostaa tasan se, että työn sisältä vastaa sovittua, ja palautan sen dedikseen mennessä – vaikka tekisin työn keskellä yötä päälläni seisoen banaanipuussa.

      Ikävää on sitten tämä jatkuva itsearviointi yhdistettynä siihen, että kun työyhteisöä ei ole, ymmärrys siitä, mikä on riittävän hyvää, voi hämärtyä. Ja yhtenä päivänä sitten huomaat uikuttavasi jopa RUOKABLOGISSASI, että yhyy, kun en osaa ottaa tarpeeksi nättejä kuvia paprikakeitosta. 😀

  14. Tuo kuva paprikakeitosta on hyvä. Valokuvaajan poikana olen nähnyt aika paljon kuvia jo pienestä pitäen ja voin snaoa tuon kuvan tuossa yllä olevan hyvä. Tietysti se voisi olla ”parempi”, eli voisin sanoa sitten että se on ”mestarillinen” tai ”erinomainen”, mutta ruokablogissa kuvien ei tarvitse olla sellaisia. Siinä ei olisi mitään järkeäkään, paitsi ehkä jos olisi mahdollista palkata valokuvaaja. Ja ei, siinäkään ei mielestäni olisi järkeä. Blogin logistiikka pysyy riittävän kevyenä jos yksi ihminen pystyy vastaamaan useammasta osa-alueesta eikä niin että se on hajautettu pitkin poikin eri henkilöille. Ja jos tosiaan olisi se valokuvaaja erikseen, sitten lopputulos olisi varmaankin hienompi, mutta toisaalta myös liikaa irrallaan ihmisten arkitodellisuudesta. Toisin sanoen yhä harvempi blogin lukija pystyisi kuvittelemaan itsensä sen annoksen ääreen, vähän kuin oltaisiin jossain Englannin kuningattaren palatsissa tai Dubaissa Burj Khalifan ylimmässä kerroksessa. Varmasti sellaisellekin blogille jokin niche-yleisö löytyisi, mutta millepä ei Internetin ihmemaassa.

    • En mä voisi tähän mitään valokuvaajaa ottaa, olen niin hankala ihminen, että sillähän kärähtäisi muhun hermot alta aikayksikön. 🙂

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.