Teimme miehen kanssa yhdistetyn työ- ja huvimatkan Berliiniin pari viikkoa sitten. Sää oli yhtä harmaa ja kolea kuin Suomessakin, mutta se ei latistanut mielialaamme. Olen käynyt aikaisemmin vain Berliinin lentokentällä, ja tämä oli ensimmäinen kunnon visiittini kaupungissa. Berliinin boheemi ja rento henki, jota kaikki hehkuttavat, tarttui minuun heti.
Maistuisiko struudeli klassisessa Kranzlerissa?
Koska aikaa oli vain pari päivää ja aamupäivät kuluivat koneen äärellä, päätimme keskittyä vain pariin kohteeseen. Hotellimme sijaitsi kaupungin länsipäässä, aivan Kurfürstendammin ostos- ja kahvilakadun nurkalla. Nuohosimme tarkasti Ku´dammin ja eläintarhan alueen sekä tsekkasimme vanhat, kuuluisat tavaratalot Europa Centerin ja KaDeWe:n – tosin vain kadulta käsin. En ollut shoppailutuulella, vaikka katukuvassa olikin mukavan paljon muitakin kauppoja kuin Henneseitä ja Zaroja.
Tuntui hassulta olla juuri niillä huudeilla, joilla yläasteen ja lukion saksankirjojen tyypit aina pyörivät. Ensin tehtiin treffit Ku´dammilla ja sitten mentiin nauttimaat omenastruudelit ja kermavaahdot kuuluisaan Café Kranzleriin. Tosin nykyisellä Kranzlerilla ei ole paljoakaan tekemistä alkuperäisen, 1800-luvulla perustetun ja moneen kertaan uusitun kahvilan kanssa. Kranzler oli yllättävän pieni ja rähjäinen ja näköjään remontissa joulukuuhun asti.
Kulman takana olisi ollut myös Berliinin Hard Rock Cafe, mutta se ei ole yhtään minun juttuni. Päätimme nauttia tuhdit saksalaiset aamiaiset Alt Berliner Biersalonissa, joka on lähes yhtä vanha ja kuuluisa kuin Kranzler. Messingillä, tummalla puulla, rottingilla ja plyysillä sisustettu sali näytti samalta kuin vuosikymmeniä sitten. Keitettyä munaa, leipää, kinkkua, marmeladia ja hedelmäsalaattia sisältänyt aamiainen oli kaukana vegaanihipsteristä, mutta oli kiva fiilistellä myös perinteistä kahvilatunnelmaa.
Kirjallisuussuunnistusta länsi-Berliinissä
Naputeltuamme työt valmiiksi lähdimme pitkälle kävelylle. Kulutimme aikaa juuri niin kuin vain kaksi nörttiä voi. Meillä molemmilla nimittäin on outo fiksaatio rankkoihin nuorisokuvauksiin. Tiedättehän: Trainspotting, Nancy, Ruohoa ja lunta, Dom kallar oss mods ja Reindeerspotting.
Yksi mieleenpainuneista ongelmanuorikuvauksista on romaani Christiane F. – Tyttö metroasemalta (Wir Kinder vom Bahnhof Zoo). Kirja on kiinnostava myös journalistisesti. Se nimittäin kertoo tositapahtumista ja on kahden Stern-lehden toimittajan kirjoittama. Nuorten heroiininkäyttö räjähti käsiin Länsi-Berliinissä 70-luvun puolivälissä. Nuoret pyörivät Zoon metroasemalla myymässä itseään ja piikittämässä.
Sternin toimittajat tutustuivat Christiane Felscherinowiin, joka koukuttui heroiiniin vain 13-vuotiaana. Kirja on Christianen selviytymistarina, joka tosin ei päättynyt kovin hyvin. Kirjasta tuli myyntimenestys ja Christianesta miljonääri. Julkisuus ja raha imaisivat hänet takaisin huumepiireihin, joista hän on pyristellyt eroon näihin päiviin asti. Christianesta on hiljattain tehty myös uusi kirja.
Zoon metroaseman lisäksi yksi kirjan keskeisiä tapahtumapaikkoja on yökerho S.O.U.N.D. Se oli aikoinaan Euroopan modernein disko elokuvateattereineen ja lasereineneen. S.O.U.N.D:issa hengasivat niin David Bowie, Mick Jagger kuin Länsi-Berliinin heroinistinuoretkin. Klubi sijaitsi eläintarhan lähellä Genthiner Straße 26:ssa ja myöhemmin Bismarckstraße 90:ssä.
Klubi kiinnosti miestä hänen dj-taustansa vuoksi ja kävimme pyörimässä mestoilla. Viimeisimmän S.O.U.N.D.:in paikalla on nytkin rähjäinen yökerho. Sen sijaan Zoon metroasema on kaukana kirjan kusiputkasta. Tampereen rautatieasemalla näkee enemmän rähinäjengiä kuin täällä.
Gastroillallinen 21 eurolla
Pyysin ravintolasuosituksia vanhalta koulukaveriltani, joka on asunut Berliinissä ja työskentelee ruoan parissa. Vinkit osuivat nappiin. Näihin paikkoihin ei kuka tahansa eksy. Niistä saa paitsi hyvän illallisen, myös erilaisen, todella berliiniläisen ravintolakokemuksen.
Ensimmäisenä iltana suuntasimme Der Hahn ist Totiin, joka määrittelee ruokansa maanläheiseksi. Ravintola on pieni ja intiimi, mutta rento. Ravintolassa oli myös lapsiperheitä. Se on niin suosittu, että pöytä kannattaa varata etukäteen. Nytkin väkeä käännytettiin pois.
Menu on suppea ja vaihtuu usein. Annokset ovat suuria ja tyyli fine diningin ja bistron välimaastosta. Kaikkein mahtavinta on se, että neljän ruokalajin illallinen maksaa vain 21 euroa. Ateria alkoi kurpitsakeitolla, joka otettiin itse lautaselle suuresta padasta. Padan vieressä oli pieniä parmesaanipurkkeja, ja juustoa sai ripotella keiton päälle. Tämän jälkeen pöytään tuotiin valtava kulho pähkinä-viikunasalaattia sekä pari erilaista öljyä ja balsamicoa.
Pääruoaksi otimme häränposkea polentan kera sekä kuhaa, gnoccheja ja hapankaalia. Pääruoka-annokset olivat valtavia. Lautasella oli härkää valehtelematta lähes puoli kiloa. Annos ei ollut kovin yllätyksellinen, mutta varmaa lohturuokaa. Kuha-annos oli mainio yhdistelmä täyteläisyyttä ja hapokkuutta. Oudoksuimme ensin hapankaalin yhdistämistä voisulalla kuorrutettuihin gnoccheihin, mutta maku olikin ruokapornoa jos mikä.
Jälkiruoaksi söimme vielä valtavat suklaalla täyteyt tuulihatut. Riesling-pullon ja tipin kanssa ilta maksoi kahdelta reilut 80 euroa. Wou.
Tätä minä kutsun aamiaiseksi
Kulinaristinen iloittelu jatkui aamulla hotellissamme. Majoituimme aika kliiniseen ja persoonattomaan bisneshotelliin. Sen aamupala oli kuitenkin parempi kuin monessa kalliissa suomalaishotellissa. Ensinnäkin, jos aamiaisella tarjotaan bataattiranskalaisia, annan anteeksi pienen vessan ja silitysraudan puuttumisen. Tarjolla oli myös täyteläistä riisipuuroa, pannukakkuja, currywurstia, erilaisia siemen- ja pähkinäleipiä, kovia juustoja, kuutta eri leikkelelaatua, valtavasti hedelmiä, kaloja, jugurtteja ja myslejä.
Mutta ne bataattiranut, ne. Ne ovat tie naisen sydämeen.
Berliini ei unohda historiaansa
Toisena päivänä lähdimme työhommien jälkeen keskustaan. Päätimme suosiolla, ettemme yrittäisi kahlata kaupungin itäpuolta näin lyhyellä matkalla. Huristelimme metrolla kliseisesti Checkpoint Charlielle, joka oli kuuluisin Itä- ja Länsi-Berliinin välinen raja-asema. Tai kliseisesti ja kliseisesti. Etenkin nyt, kun kahtiajakautuminen ja väkivalta ovat taas nostaneet päätään Euroopassa, Berliinin sydän on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Saksan menneisyys, maailmansodat, natsismi ja Berliinin muuri ovat Checkpoint Charlien liepeillä läsnä kuvissa, muistomerkeissä, multimedia-installaatioissa ja banderolleissa. Toki siellä on hirvittävästi turistikrääsääkin, ja currywurst- ja juutalaismuseoita mainostetaan rinta rinnan. Silti Berliinissä tuli hyvin selväksi, ettei kaupunki ei unohtanut eikä anna muidenkaan unohtaa. Itä-länsijako on edelleen selvästi havaittavissa. Julisteissa ja graffiteissa otetaan kantaa Putinin politiikkaan, Krimin sotaan ja Trumpin mölinään.
Fine diningia Twin Peaks -hengessä
Yllätyin siitä, miten halpaa keskustan pahimman turistirysänkin rafloissa oli. Vedimme isot currywurst- ja perunasalaattiannokset sekä oluet yhteensä kympillä. Kaikkialla näkyi kivoja falafel- ja sushipaikkoja, joista sai lounasta noin 7 eurolla. Kun keskustasta malttaa körötellä hieman kaueammas, 7 eurolla saa jopa 18 sushipalaa ja pienemmän sushilounaan vitosella.
Illalla koin tähänastisen elämäni erikoisimman eurooppalaisen ravintolaelämyksen. Kaverini vinkkasi paikallisten suosimasta, aasialaistyylisestä fine dining -paikasta Cantinasta. Cantinassa on sekä pienen keikkapaikan sisältävä yökerho että ravintola. Ravintolaan pitää varata pöytä ja sijainti on hyvä tsekata kartasta. Ravintola nimittäin sijaitsee sillan alla. Tarkemmin sanoen se on rakennettu metrosillan kivijalan sisälle.
Uskoisitko, että tämän oven taakse kätkeytyy yksi kaupungin hienostuneimmista aasialaisravintoloista?
Jep. Olimme itsekin aika epäuskoisia, kun koputimme teräsoveen. Kurkistusluukku kolahti. Joku tiirasi meitä hetken ennen kuin ovi aukesi. Teräsoven takana oli herra, joka muistutti hullua tiedemiestä. Hänen puoliksi musta, puoliksi harmaa kihara tukkansa sojotti sinne sun tänne kuin David Lynchin Eraserheadilla. Hän piti meille tiukan kuulustelun ja varmisti monta kertaa, että pöytävarauksemme on listalla ennen kuin pääsimme edes narikkaan.
Ovimies painotti, että kuvaaminen on Cantinassa ehdottomasti kielletty, eikä netti toimi. Ravintolassa sai tupakoida, vaikka portsari painotti, että myös tupakointi on kielletty sekä ravintolan että yökerhon puolella. Hän siis sanoi tämän rööki huulessa ja painui tämän jälkeen myymään tupakkaa toisille asiakkaille.
Ravintolasalissa oli avokeittiö, jonka yllä oli valtava liesituuletin. Keittiön ja salin välissä ei ollut edes ikkunaa, joten kokkien työskentelyä sai seurata vapaasti. Tarjoilijat olivat pukeutuneet omiin vaatteisiinsa. Tilaukset he tulivat tekemään istahtaen rennosti pöytään.
Tilasimme sashmia, mustekalaa, kevyesti kypsennettyä lohta, kaurista ja matcha-juustokakkua. Aperitiiveiksi nautimme tiukalla inkivääritujauksella maustetut drinkit ja ruoan kanssa Rieslingiä. Ravintolan sivuilla ei tietenkään hiiskuta sanaakaan menusta tai hinnoista. Jenkeissä tällaisessa paikassa pöytään tuotaisiin varmaan parin tonnin lasku. Cantinassa neljän ruokalajin, aperitiivien ja viinipullon sisältänyt illallisemme maksoi 200 euroa.
Ruoan jälkeen siirryimme vielä drinksuille yökerhoon, jossa oli alkamassa jazz-bändin keikka. Drinkit tehtiin taidokkaasti ja ne maksoivat noin 7 euroa kappale. Paikan suosikki näkyi olevan Moscow Mule. Joku muukin on katsellut Better Call Saulia.
Asiakaskunta koostui sekalaisesta seurakunnasta venäläisiä liikemiehiä, taideopiskelijoita ja yllättävän rennosti pukeutuneita illallistajia. Vaikka Cantina on vähän hintavampi ug-paikka, voit lompsia sinne rohkeasti vaikka ruutupaidassa, kuten tarjoilijat.
Seuraavana aamuna pitikin lähteä kotiin, nyyh! Vaikka Berliini oli karu, kylmä ja sateinen, menetin sydämeni sille. Ilmapiirissä oli samaa boheemiutta kuin Tallinnassa, ja hintatasokin oli lähes Tallinnan luokkaa. Nyt selaan vain lentoyhtiöiden sivuja ja mietin, koska voisimme lähteä tutkimaan kaupungin itäosia ja kirppiksiä.
Ich bin ein Berliner. Siis se munkki niinku.
