Jaksaminen, priorisointi ja tasapainoilu. Välillä tuntuu siltä, että elämässäni ei muuta olekaan. Jokainen viikko – korjaan, jokainen päivä – alkaa sen miettimisellä, mihin tänään keskityn, minkä hoidan vasemmalla kädellä ja mistä luovun. Himmaan joka päivä jotain puolta itsestäni jonkin toisen hyväksi.
Välillä naputan lehtijuttuja kuin kone. Arkiruoka korvataan silloin pikapastoilla ja Foodoralla. Välillä teen työhommat kokemuksen kartuttamalla rutiinilla ja aivoni ovat aivan muualla. Blogissa tai parissa omassa projektissani, joista ehkä joskus tulee jotain, ehkä ei, riippuu ja roikkuu. Vapaa-ajalla yritän heittää työasiat taustalle ja keskittyä milloin mihinkin. Perheeseen, omaan jaksamiseeni, liikuntaan ja kavereihini.
Missio: balanssiin vaikka verenmaku suussa
Elämäni on välillä melkoisen täyttä, vaikka skippaan työtarjouksia, kekkereitä ja treffipyyntöjä jatkuvasti. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että jos minä en jaksa, lapsikaan ei jaksa. Ja jos parisuhde ei jaksa, on aivan yksi hevon huilu, täytetäänkö some huippuvalokuvajan napsimilla perhepotreteilla ja käydäänkö yhdessä jossain menninkäisjumpassa.
Olemme jättäneet monia asioita telakalle ennen kaikkea jaksamisemme vuoksi. Ville on himmannut lapsuudesta asti mukanaan kulkenutta partioharrastusta. Papu-koirastamme ei tullut jälkikoiraa, vaan sohvalla päivystävä citypötkö. Minä olen lopettanut kaiken aktiivisen yhdistystoiminnan. Öljyväritkin ovat pölyttyneet kaapin päällä pian viisi vuotta. Meidän elämäämme ei tule taloprojektia, ja on hyvin epätodennäköistä, että muuttaisimme ainakaan lähivuosina ah niin idylliseen ja niin ihanan paljon hoitoa vaativaan omakotitaloon kauas keskustan palveluista.
Miksi siis rutisen, kun kerran olen onnistunut aika hyvin ein sanomisessa, keskittymisessä ja rajaamisessa?
Siksi, että minua kiusaa krooninen tasapainoon pyrkiminen, joka ei tuo elämääni minkäänlaista harmoniaa, vaan stressiä ja riittämättömyydentunnetta.
Tasapainopakkomiellettä on pahentanut se, että siellä, täällä ja tuolla puhutaan nykyään balanssista. Työn ja perhe-elämän pitää olla balanssissa. Omien menojen ja läsnäolevan perheajan pitää olla balanssissa. Aerobisen liikunnan, lihaskuntotreenin ja kehonhuollon. Aktiivisuuden ja levon. Hiljaisuuden ja sosiaalisuuden.
Joo, kuulostaa järkevältä ja ihanalta.
Mutta se on aivan kamalaa.
”Se vie vain minuutin sun päivästä”
Juttelin aiheesta viimeksi tänään Emmin kanssa, joka sivusi aihetta kirjoittaessaan läsnäolevan vanhemmuuden pakkomielteestä. Läsnäolo on yhtä uuvuttavaa kuin balanssipakko. On raskasta olla työpäivän jälkeen viisi tuntia läsnäoleva aikuinen, joka hidastelee porkkanakakun tekovaiheet, jotta lapsi voi olla touhussa mukana, vastaa kysymykseen ”miksi vanhukset kuolevat”, vahtii, etteivät sormet eksy vatkaimeen, sepustaa ja sanoittaa ja jahas, – sehän olisi taas iltapala-aika, vastahan minä tein välipalan.
Pitäisi muistaa tehdä myös kaikki ”vain minuutti päivästäsi” -jutut, kuten venytellä lonkankoukistajia, pyöritellä harteita, hengitellä ja langata hammasvälejä ihan kuule sun oman terveyden vuoksi.
Vaikka valitukseni tulee perhesuodattimen läpi, olen huomannut, että näennäisen lempeä, todellisuudessa sadistinen balanssipakko kiusaa muitakin. Lapseton kaverini tuskailee työn, opiskelun, parisuhteen, unen ja liikunnan luoman ristipaineen välillä. Toinen yrittää olla tasapuolisesti hyvä työntekijä, hyvä omaishoitaja, hyvä sisarus ja hyvä ihminen. Ja niin, se kuuluisa oma juttukin pitäisi vielä löytää.
Kirsikan kakkuun tuo se, että kun puhut tästä, keskusteluun pelmahtaa yleensä aina se tyyppi, jonka mummo synnytti lanttuhautaan kymmenen lasta ilman kivunlievitystä samalla, kun kaivoi routaiseen maahan paljain käsin haudan sodassa kuolleelle miehelleen. Metatyön aiheuttama väsymys voidaan sivuuttaa aina turhasta valittamisena. On kyllä asiat hyvin, kun ongelmat on tota tasoa. Eiks sulla ole oikeasti pahempia vaikeuksia?
No kuule ei ole. On tämä vaikeus ja se näännyttää. Pidä sinä suusi kiini ja kaiva sitä hautaa.
Ikävä epävakaata täysillä painamista
Kun olin parikymppinen, en todellakaan pyrkinyt minkäänlaiseen tasapainoon. Se oli välillä uuvuttavaa ja opin rajani kovan kautta. Mutta voi moro, että se mustavalkoinen, kaoottinen sata lasissa painaminen oli välillä ihanaa. Välillä haistatin paskat opinnoille. Kahlasin tenttiin tärppikohdat edellisenä iltana ja yritin vain päästä läpi, koska työ oli tärkempää. Toisinaan haistatin pitkät yöunille. Ryystin litrakaupalla kahvia, koska teatteriproggiksen ensi-ilta kolkutteli ja homma oli vielä pahasti laossa.
En halua tietää, kuinka paljon tuhosin noina vuosina hermo- ja aivosolujani ja lietsoin syöpäkarsinogeeneja. Mutta ei kiinnosta, se oli ihanaa.
Nykyään paahdan vähemmän ja rajaan enemmän. Nukun pidempiä yöunia ja liikun. Siitä huolimatta välillä tuntuu siltä, että olen ihan yhtä väsynyt, jopa väsyneempi kuin paahtovuosinani. Se johtuu siitä, että käytän älyttömästi energiaa tasapainoiluun. Tunnen lähes joka päivä huonoa omaatuntoa jostakin. Ne helvetin lonkankoukistajat jäivät taas ihan venyttelemättä (vaikka se vie vain minuutin, only for you). Vastailin lapselle hajamielisesti. Lähdin kavereiden kanssa rimpsalle, vaikka olisin voinut tehdä yhtä omaa kirjoitusjuttuani, jonka jumittamisesta valitan.
Tai no, teinhän minä samaa luopumista ja rajailua ennenkin, mutta en näin tietoisesti, eikä omatuntoni kolkuttanut. Tasapaino ei kiinnostanut minua ja mutu-tuntumani mukaan siitä puhuttiin kymmenisen vuotta vähemmän kuin nyt. Silloin oli vielä suht normaalia, että istumatyötä tekevä ihminen on koukkuselkäinen pallomaha. Ultrajuoksua harrastavia toimitusjohtajia oli vähemmän.
Koska olin tuolloin nuori, en tiedä, millainen paine vanhempiin kohdistui. Pohdittiinko 2000-luvun alussa sitä, että miten hitossa minä laimennan nämä 300-prosenttiset ainekset 100-prosenttiseksi, harmoniseksi elämäksi? Siis olen yhtä aikaa vanhempi, etenen urallani ja kartutan eläkettä, täysimetän, joogaan, näen ystäviäni ja pysähdyn välillä tärkeän äärelle (mitä helvettiä tuo lause edes tarkoittaa?????).
Lapsuudessani tasapainopulmaa ei ainakaan ollut. Silloin oli normaalia, että työssäkäyvät aikuiset tekivät uraa ja vanhemmuus hoidettiin hajamielisestikin. Se oli kaikkien mielestä ok. Nykyään ei, ja uudet vaatimukset ulottavat lonkeronsa myös lapsettomien elämään.
”Et sä tuu jaksaan tolla tahdilla”
Keskustelin tänään eräässä Facebook-ryhmässä nuoresta yrittäjänaisesta, joka oli saanut hienon pestin, josta uutisoitiin. Keskustelu kääntyi nopeasti siihen, miten huonon kuvan työelämästä tämä parikymppinen antaa. Hän kun kertoi olevansa työstään niin innoissaan, että naputtaa läppäriä vähän lomallakin.
Missä on tasapaino työn ja muun elämän väliltä! Odottakaa vain, kun sille tulee perhettä!
Ehkäpä oma, kahlitseva balanssipakkomielteenikin on saanut itunsa jostain tuollaisesta lauseesta. Kun kaikkialla jankutetaan työn ja perhe-elämän tai oman jutun ja parisuhteen yhteen sovittamista, ajankäyttöään alkaa väkisinkin tarkastella tietoisesti. Toisaalta tietoisuus, tasapainoilu ja priorisointi ehkäisevät uupumista. Toisaalta tasapaino uuvuttaa. Se on yksi ranskalainen viiva lisää mielensisäiselle to do -listalleni.
- Torstai: Pyri tasapainoon.
Tällä hetkellä haaveilen siitä, että joskus elämässä olisi taas sellainen aika, jolloin ei tarvitsisi. Voisin rymytä kalenterini kauheaan kuntoon ja rynniä eläimellisellä kiihkolla yhtä tavoitetta kohti. Skipata parit yöunet ja kiskoa huonoa pannukahvia. Todeta, että tasapainoillaan sitten haudassa.
Mutta nyt minä juon viskiä enkä todellakaan venyttele lonkankoukistajia.
Ihana kirjoitus! ✌
Kiitos! Kivaa, jos tästä rutinasta on jotain iloa tai apua. Mietin pitkään, kirjoitanko, koska en jaksa sitä, kun keskustelu menee siihen ”on sulla kyllä helppoo ja yltäkylläistä kun tollasesta valitat” -jankutukseen. Mutta oli vain pakko saada avata tulppa, että sain puettua itsellenikin sanoiksi, mikä tekee minusta usein niin ärtyneen ja väsyneen, vaikka mulla on kaikkea ja jos elämäni laittaisi johonkin Excel-taulukkoon, se näyttäisi tosi tasapainoiselta. Koska juuri se tasapainon nuorallatanssi imee musta voimat.
Tää on niin totta. Itse teen tällä hetkellä todella pitkää päivää töissä. Noin 11-13 tuntia kuusi päivää viikossa ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä kun en jaksa aamulla herätä tuntia aikaisemmin tekemään hedelmistä aamiaista ja venyttelemään, vaan juoksen suoraan sängystä bussipysäkille. Ja illalla meen suoraan sohvalle telkkarin eteen kun oikeesti pitäis siivota, pyykätä, meditoida…mitä näitä nyt on. Koti on sikolätti ja se to do -lista vaan kasvaa. Kun voiskin vaan relata ja antaa itsensä selviytyä tästä ajasta niin kuin parhaaksi kokee. Kyllä sitä kerkiää sit siivota myöhemminkin. Enhän mä oo ees kotona kattomassa sitä sotkua.
Vielä mun nuoruusaikoina ei todellakaan vedetty mitään smoothieita. Ei ollut pätkääkään huono omatunto hätävoileivistä, imuroimattomuudesta ja siitä, että liikuin ihan miten sattuu. Nyt sisäinen life coach katsoo aina vähän vinoon mun juustovoileipiä KOSKA KUIDUT JA HYVÄT RASVAT. Aina tuntuu siltä, että venyttelen, katson silmiin, kuuntelen, luen tai selvitän rahastomarkkinoita liian vähän. Koska pitäähän sitä nyt naisen itse osata hoitaa raha-asiansa, suolinukkansa, lapsensa, itsensä, koiransa jne. Voi helvetti. Kun sitä koiraa muuten pitäisi rapsuttaa SILMIIN KATSOEN, että siltä erittyisi oksitosiinia. Mää vaan lääpin jotenkin. En jaksa enkä osaa.
Mainio kirjoitus! Lanttuhautaan, tirsk vaan. Oli ne kovia.
Mulla ei elämä ole noin kiireistä, koska voin tehdä töitä vain puoli viikkoa ja olla lapsen kanssa lopun aikaa viikosta. Huomaan tuota painetta eniten lapsen kanssa vapaa-ajalla. Pitää jaksaa mennä ulos, vaikka aina ei todella kiinnostaisi. Pitäähän lapsen saada raitista ilmaa ja liikkua. Pitää keksiä uusia leikkejä. Noin joka viides päivä muistan, että lapsella on hyvä ja turvallinen koti, sillä on ihan hyvä lapsuus. Mutta sitten se täydellinen äiti -vaatimus taas jostain hiipii. Juuri tuo jatkua, 100% läsnäolo ja keskittyminen lapseen. Ei siihen vaan pysty, ja se on aivan ookoo.
Rentoa viikonloppua sinulle! Tämä on ihana blogi! 🙂
AAAW, olipas ihanasti sanottu, kiitos!
Onhan minullakin tämä ”freelancerin vapaus”, joka mahdollistaa ihania juttuja. Voin tehdä töitä kahviloissa. Voin pitää välillä kotiperjantain lapsen kanssa tai sitten hän on tarhassa ja mä teen vapaapäivänä itsekseni kaikkia niitä asioita, joihin on kauhea palo. Tosin valinta näiden kahden vaihtoehdon välillä aiheuttaa aina jotain syyllisyyttä ja päänsisäistä nirhaumaa.
Lisäksi työni on luonteeltaan sellaista, että jotain uutta pitäisi aina olla ideoimassa, että leipävirta pöytään on tasainen. Kaipaan todella paljon aivolomaa. Sitä, että voisi vain suu auki, kuola valuen vaikka maata tossa sohvalla koko päivän tekemättä mitään. Saisi olla näennäisen tehoton ja latautua.
Rakastin ennen tehokkuutta, koska se ei ollut näin pakollista, ja kyllä se to do -listan nakkien yli vetely edelleenkin antaa jonkinlaista tyydytystä. Mutta samalla on herännyt kauhea kapina tätä tehokasta, tasapainoista ja lokeroitua Excel-elämää kohtaan. Kaipaan sitä, että voisin itsekkäästi, laput silmillä uppoutua asioihin. Oli kyse sitten lapsen kanssa olemisesta, haaveilusta, kirjoittamisesta, juoksulenkistä, mistä hyvänsä. Ettei tarvitsisi jakaa aikaansa siten, että tunti sitä ja tunti tätä tai aamupäivä mulle, iltapäivä sulle.
Suurinta luksusta, jota voisin elämääni nyt saada, olisi yltäkylläinen, vapaasti virtaava aika. Ja uppoutuminen, uppoaminen jonnekin ihanaan syvyyteen ilman, että pitää väkisin äyskäröidä vettä paatin kannelta, koska syvät vatsalihakset, koska eräs yksinäinen ystävä, joka tarvitsee minua, koska omat tarpeeni, koska koira, koska viikkosiivous, koska laskunmaksu ja toisen karhuaminen.
Hahah, nyt osui ja upposi! Itsekin tarvon tasapaino-suossa ja välillä uppoan sinne korviani myöten. Jollain lailla tasapainon hakemisestakin on tullut jäätävää suorittamista ja kaikilla elämän osa-alueilla pitäisi saada aikaiseksi ihan tolkuttoman paljon, mutta kuitenkin himmaillen. Sitten sitä huomaa hengästyneenä suunnittelevansa viikkokalenteria, jossa työt, jooga, ulkoilu, ystävät, lasten harrastukset, yhteiset ruokailut, oma aika, parisuhdeaika ja siivous ovat täydellisessä balanssissa.
”Kaikilla elämän osa-alueilla pitäisi saada aikaiseksi ihan tolkuttoman paljon, mutta kuitenkin himmaillen.”
Tämä, tämä, tämä! Juuri tämä. Puit koko bloggaukseni pointin yhteen viiltävän oivaltavaan lauseeseen.
Tämä yhtäaikainen painaminen ja himmailu on aivan kauheaa. Samalla tavalla kuormittavaa kuin autokoulussa, kun ei uskaltanut luottaa siihen, että kyllä, mulla on nyt etuajo-oikeus ja painelen tästä menemään niin liikenne sujuu sutjakkaammin. Hidasta nylkyttämistä joka risteyksen kohdalla kieli keskellä suuta, ja juuri se jännittävä nytkyttäminen tekee kaikesta paljon hankalampaa, raskaampaa ja stressaavampaa.
No just näin!
Jäi tämä aihe pyörimään mielessä sen verran, että pakko oli avautua omaankin blogiin. https://psykologiyrittaa.blogspot.fi/2018/01/mika-tasapainoisen-elaman-tavoittelussa.html
Olipas loistava bloggaus! Samaistun kovasti myös tuohon, että nyt jälkeenpäin kaipaan sitä vauva-ajan totaalizombiutta. Tosin silloin se tuntui kamalalta. Olin niin huolissani siitä, että olenko nyt tasapainoisesti kaveri ja puoliso ja itsenäisesti ajatteleva aikuinen ja kirjoittava ihminen ja blaa blaq. Vitun tasapaino! Keinulauta täysillä maahan ja toinen pää ilmaan!
Mä tunnen olevani sinänsä suht tasapainoinen noin niin kuin pääni sisällä, mutta tuosta ”täydellisen balanssin” tavoittelusta elämässäni olen kyllä luopunut.
Ok, tykkäisin, että elämässäni olisi enemmän aikaa myös sellaisille asioille kuin vihersmoothiet, kuntosaliharjoittelu, omat kulttuuriharrastukset, ystävien tapaaminen, meditaatio, parisuhde, matkustelu…
Mutta let’s face it: tällä hetkellä elämään mahtuvat (juuri ja juuri) työt ja tämä perhearki. Muista sinänsä tärkeistä asioista on mukana vain pieniä maistiaisia. Kompromisseja, satunnaisia tuokioita silloin tällöin.
Olen jotenkin nyt sovussa tämän tilanteen kanssa, ja olen onnistunut perustelemaan itselleni, että jos haluan sekä kolmelapsisen perheen että tämän mielenkiintoisen ja melko haastavan asiantuntijatyön, niin nämä kaksi asiaa täyttävät elämäni paketin tällä hetkellä täysin.
Jos yrittäisin lisäksi olla joogi, kodinhengetär, täydellinen puoliso, kiintymyssuhdevanhempi, travelleri ja seurapiirihai, niin suorittamisen puolelle menisi.
Paineethan kyllä ovat kovat, jos mediaa ja somea seurailee… Mutta yritän olla ahdistumatta siitä, mitä kaikkea ”pitäisi olla”. En ehdi konmarittaa enkä opiskella tässä sivussa MBA-tutkintoa. Mutta ainakin nukun yöni hyvin, ja jos minulle joskus siunaantuu luppoaikaa, niin voi rauhallisin mielin käyttää sen vaikkapa sohvalla silmät kiinni pötköttelyyn.
Mä taas en pääse mitenkään sopuun sen kanssa, että olen joutunut himmaamaan ja luopumaan niin monista asioista. Olen kovasti yrittänyt, mutta en vain pysty. Jos mulla olisi elämässäni ”vain” työ ja perhe, tulisin hulluksi. Tosin tulen välillä kyllä hulluksi nytkin. En ole keksinyt tilanteeseen mitään patenttiratkaisua, ainoastaan sellaisia väliakaisesti tietyissä tilanteissa mielenrauhaa antavia ajatuksia ja keinoja, joista ei kuitenkaan ole miksikään lopullisiksi tyydyttäjiksi.
Epätoivo kasvaa, jos ja kun tässä vaiheessa keskustelua paikalle pölähtää usein joku hyväntahtoinen ulkopuolinen, joka yrittää keksiä, miksi vaikka juuri perhe-elämä on oikeasti vastaus jokaiseen tarpeeseen. Tai sitten paikalle tulee se lanttuhaudankaivaja, joka mesoaa, että ei kannata mennä töihin, jos työ stressaa ja ei kannata hankkia lapsia, kato jotkut eivät niitä saa ollenkaan, kylläpä sullakin on ongelmat jne.
Argh noita mesojia ja ”hyväntahtoisia”.
Mä kävin aikoinaan toisen lapsen tultua perheeseen jonkinlaisen luopumis-hyväksymis-prosessin /kriisin itseni kanssa. On minunkin elämässäni toki muutakin kuin työ ja perhe (esim. ystäviä, kulttuuria, liikuntaharrastus ja yksinoloa, jota tarvitsen varmaan keskivertoperheenäitiä enemmän). Mutta niitä muita juttuja on paljon vähemmän kuin haluaisin.
Ehkä mullistavinta omassa tapauksessani onkin juuri tämä sovinnonteko tilanteen suhteen. En siis ole muuttunut ihmiseksi, joka ei kaipaisi sitä kaikkea muutakin. Mutta en enää ahdistu sen kaiken vähyydestä. Nyt on näin. Kaipa minä ajattelen (omalta osaltani), että itse halutut ura ja iso perhe ovat aika suuri onni ja antoisa juttu, ja että on ehkä ihan ok, että juuri nyt, tässä vaiheessa, ne haukkaavat aika suuren osan ajastani ja energiastani. (Jos olisin kovin ahdistunut perhe-elämästä tai jos työni olisi kamalaa, tilanne olisi kyllä kestämätön!)
Näen jo nyt noiden isojen lasteni myötä, että toisenlaisia aikoja on edessäpäin. Perhe ei ikuisesti vie näin paljon aikaani. (Etenkään kun en ole mikään kodinlaittaja, vaan teen nytkin vain pakollisesta puolet, hah!) Joten – vähän yllätykseksi itsellenikin – oloni on yllättävän tasapainoinen, vaikka elämäni keinulauta onkin tällä hetkellä vahvasti kallellaan. 🙂
Voi vitsit, haluaisin niin sun aivot. Olen todella, siis raivostuttavan itsepäinen ihminen. Kaikenlainen hyväksyntä ja luopuminen on mulle suorastaan luonnonvastaista. Eläimellinen jäisessä raadossa kaikin kynsin ja hampain roikkuminen, vaikka hampaat heiluisivat, taas on intuitiivinen reaktio. 😀
Jaa, yritin lisätä tuohon itkunauruhymiön, mutta en nyt näe sitä.
Nauratti silti.
Tää on jotenkin ihan dorka tässä mielessä, tää uus ulkoasu, että ei helvetti hymiöitä hyväksy! Kelvoton intterwebs!!!!!!
Näille himmailijoille, itseoppineille life coach -guruille ja muille, jotka tätä paradoksaalista tasapainon messiaanista sanomaa jaksavat julistaa, tekisi mieli lähettää kaikki Prismasta löytyvät aforismi-kyltit. Tulipas pitkä lause. Mun tasapaino keikkuu jo nyt.
Elelen parisuhteessa, ei lapsia, työ on terveydenhuollon puolella. Työpäivät ovat joskus 14 tunnin mittaisia – kuunnellen toisten kärsimystä. Tiedän kyllä millä tasapainottaa tuon. Ovet lukkoon, kissat kainaloon ja Netflix auki. Ja joskus sorrun 14h työpäivän jälkeen treenaamaan cross trainerilla vielä 30-45 minuuttia. Kas kun ranteessa heiluva syke-aktiivisuusmittari on vihjailee, että en ole liikkunut vielä 100% tavoitteestani tänään. Ni että syke ylös ja hei hei yöunet. Ni sit on keho niinku balanssis. Ja sit mielenterveyskin tuli siinä huollettua. Ja meillä terveysalalla onneksi huolehditaan työhyvinvoinnista byrokratialla, toimikunnilla, johtoryhmien päätöksillä (jonka jäsenet ovat irtaantuneet alempien toimihenkilöiden todellisesta työstä). Äh, nyt tämä meni omaksi urputtamiseksi. Mut kun mä en olekaan tänään vielä tehnyt virkistävää metsäkävelyä, meditoinut mielentäyteisesti hetken, iloinnut organisaation pelisääntöjen mukaisesti byrokratian rattaiston onnistumisista. Siis hyi minä. Jos mä alankin pitään kursseja ja luentoja tästä aiheesta, miten päästä tasapainoon ja kuten kirjoitit, hiljentyä sen tärkeän äärelle. (Nyt voi luentosalissa pieraista kimakasti).
Ai hitto kun oli ihana kommentti Tuomas. Uskon ymmärtäväni, mistä puhut. Eräs terveydenhoitajakaverini on aivan loppuun puristettu rätti työpäiviensä jälkeen. On raskasta kuunnella juurikin tuota toisten ihmisten valitusta ja olla samaan aikaan kypsä, empaattinen ja vastaanottavainen. Välillä potilaiden valituksen syyt ovat tyyliä ”mikähän mua vaivaa, kun mulle tulee kauhee hiki jumpassa ja hengästyttää, onko normaalia” tai ”mua ei vaan huvittais herätä aamulla ja mennä kouluun” (no häntähän huvittaakin ihan helvetisti herätä aamulla työhön, jossa pitää kuunella tällaista narinaa).
Monesti nykyistä työelämää ja koko tätä elämäntyyliä miettiessäni tulen vihaiseksi, koska koko vastuu siitä jaksamisesta ja balanssista on aina ihmisellä itsellään. Uupumus ja turhautuminen pitää suodattaa ja pehmennellä itse milloin milläkin perhekalenterilla, juurruttavalla Äiti maa -meditaatiolla tai vastaavalla, vaikka fakta on se, ettei ihminen jaksa määräänsä enempää kuormitusta. Ja kun se kuormitus on nykyään usein metaväsymystä. Väsymystä ajattelusta, kuuntelemisesta, joustamisesta, itsensä jatkuvasta hillitsemisestä, sähköpostitulvasta. Voi kun saisikin olla fyysisesti nääntynyt jostain metsätöistä. Tämä on yksi juttu, jota vanhempi sukupolvi ei tunnu monesti tajuavan. On niin eri tavalla rasittavaa kaivaa niitä nauriita jäätyneestä maasta kuin kantaa tätä henkistä kuormaa ja infoähkyä ja yrittää olla samalla hyvä ja kiva ja TASAPAINOINEN ihminen. Kuten vanhusten käytöksestä huomaa, ennen vanhaan sai olla sentään reilusti kusipää. (Laittaisin tähän sarkastisen hymiön, jos tää ulkoasusysteemi sen sallisi).
Hei, tässä yksi mahdollinen ”lanttuhaudan kaivaja”, mitä se nyt tarkoittaneekaan. Täältä melkein haudan takaa on hienoa nähdä, miten nuori polvi haluaa tehdä asiat oikein ja hyvin, intohimoisesti, asiaansa uskoen. Ehkäpä ”tieto lisää tuskaa”, kuiskaan. Kiitos blogista.
Höpönpöö Riitta, et ole haudankaivaja, ne eivät ehdi kommentoida, kun on kiire raastaa turnipsit maasta! Onhan tämä tavallaan hyvä, että tämä sukupolvi haluaa olla tosi paljon lastensa kanssa, mutta kun me olemme samalla tämä ylianalyyttinen terapiasukupolvi, se ei ole aina helppoa. Ja kiitos itsellesi, kun luet ja kommentoit! <3
Pingback: Onko hyvä elämä mitattavissa?