Arvostelu: Siljan Bon Vivant ja Commodore-tarjoilu ovat kaukana risteilybulkista

Taa-daa-daa-da-da-da-da-dam, da-da-da-da-dam, Taa-daa-daa-da-da-da-da-dam, da-da-da-da-dam.

”Thärvethuloa Silja Symphonylle, öhjelmässä thänään myyn myässä khäräokea ja Ätläntis-yökärhön yskhömätön shöy. Öletkö khenties sinä thämän illän khäräöketähti?”.

Hei olen Janica, rakastan risteilyjä ja olen ylpeä siitä

Rakastan tätä. RAKASTAN!

Sitä hetkeä, kun Silja Symphony tai Serenade lipuu satamasta kohti auringonlaskua ja keskusradio kajahtaa soimaan. Sydämellinen risteilyisäntä Birgit tai Tommy kertoo illan ohjelmasta ja tax freen tarjouksista. Lapsuudesta tuttu tunnusmusiikki soi. Vessasta kuuluu hassu suhahdus, kun sen vetää. Mielessä käy aina pieni epäilys: mitä jos ihmisiä imaistaan vessanpöntön kautta rinnakkaistodellisuuteen? Sisäilma on kuiva ilmastoinnin ja kokolattiamattojen vuoksi, kannella tuulee. Kaikkialla on messinkikaiteita, joissa roikuttiin lapsena ja saatiin sähköiskuja. On piirustuskilpailuja ja katkarapuleipiä, on pitkiä käytäviä. Oli ihanaa juosta niitä päästä päähän, olla turvallisesti karkuteillä. Laiva oli suuri ja meri rajaton, mutta vanhemmat löytyvät viimeistään kuuluttelun jälkeen infopisteeltä .

Minä rakastan ruotsinlaivoja. Kun olin lapsi, ne olivat ainoa kosketukseni Suomen ulkopuoliseen maailmaan, ripaus ylellisyyttä lamaperheessä. Messinkikaiteet, marmoripöydät, paneloidut seinät, katkaravut ja pelikoneet luovat edelleen hykerryksen vatsanpohjaan.

Seikkailu!

Tiedän, että tosikulinaristi/traveller nyrpistelisi nokkaansa laivoille, joita kuuluu haukkua junteiksi, meluisiksi, lapsiperhehelveteiksi ja milloin miksikin. No, minä nyt olen tällainen elämän sekatavarakaupan huoleton asiakas. Pidän sekä Michelin-kokkien fine diningista että Vaakon Nakin mätöstä. Luen Dostojevskia ja katson Temppareita. Olen monessa asiassa snobi, mutta en hieno, sukusivistynyt ihminen. Kun halusimme viettää siipan kanssa viikonlopun Tukholmassa ravintoloita koluten, risteily oli itsestäänselvä matkustusmuoto.

Commodore-hytissä on tilaa ja palveluja

Tällä reissulla testasin ensimmäistä kertaa Silja Linen Commodore-hytin. En enää tiedä, voinko sopeutua tavalliseen koppihyttiin. Olen aikaisemmin ollut vain sellaisissa ja kerran perheen kanssa vähän tilavammassa Muumi-hytissä. Jo tuolloin minulle vinkattiin, että Commodore-hytti voisi olla perheen kanssa Muumeja parempi valinta.

Hyttien hinnat vaihtelevat matkustusajankohdan, bonuksien ja ties minkä mukaan. Varasimme Siljan kautta risteilyn Tukholmaan ja takaisin Commodore-luokassa sekä hotellin Tukholmasta. Paketti maksoi yhteensä noin 600 euroa aamiaisineen. Commodore-hytti maksaa siis noin 200 – 300 euroa eli saman verran kuin Muumi-hytti. Mielestäni rahalleen saa kuitenkin enemmän vastinetta.

Ensinnäkin, hytissä on ihanan paljon tilaa. Täällä oli aidosti kiva viettää aikaa, toisin kuin monessa hintavassa hotellihuoneessa. Kylpyhuone oli iso, ja paluumatkalla Serenadella kylppärissä oli myös amme. Eräs tuttavaperhe kertoi, että he varaavat tilan ja palveluiden vuoksi aina Commodoren. Pää ei räjähdä ahtauteen, ja hytin hintaan kuuluu ekstraa, jonka ostaminen erikseen kasvattaa halvemmankin risteilyn hintaa.

Skumppaa, snäksejä ja sauna

Minua miellyttää tietenkin se, että hytissä on minibaari, jonka sisältö kuuluu hintaan. Pöydällä odotti myös hedelmälajitelma. Saimme siitä kätevästi eväät Tukholman kaupunkirundille. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun viihtymällä viihdyin hytissä, enkä olisi malttanut poistua sieltä.

Hytin hintaan kuului myös rahanarvoisia palveluja. Commodore-kannen päässä on lounge, josta voi ostaa drinkkejä tai vaikka jäätelöä. Loungessa tarjoillaan myös maksutta kahvia, teetä ja pikkupurtavaa iltakymmeneen asti. En kuvannut vitriinin tarjontaa, mutta se oli todella hyvä verrattuna monen lentokentän loungeen. Tarjolla oli esimerkiksi smoothieita, voileipiä, piirakoita, kakkuja, keksejä, hedelmiä ja mehua.

Laivan kahviloiden sämpylät eivät ole yhtä hyviä. Ne ovat myös laatuunsa nähden kalliita. Loungen palveluita hyödyntämällä voi siis säästää yllättävän pitkän pennin – varsinkin, jos matkassa on lapsia, joilla on aina nälkä ja koko ajan jano.

Loungetiloissa on myös kiva näköalasauna. Se lämmitetään alkuillasta erikseen naisille ja miehille. Kymmenen jälkeen vuorot loppuvat, ja saunan voi varata ilmaiseksi itselleen.

Aamiainen ilman ryysistä

Commodore-hyttiin kuuluu myös astetta parempi aamupala Bon Vivant -ravintolassa. Normaalisti tavallinen buffetaamiainen maksaa reilun kympin, Bon Vivantin aamupala parikymppiä. Perushyttiläisen matka voi siis maksaa lopulta lähes saman verran kuin Commodore-luokassa, jos ostaa koko perheelle aamiaiset, lapsille välipalaa ja aikuisille kuohuvaa.

Bon Vivant -ravintolat ovat Silja Symphonyn ja Serenaden lippulaivoja, joilla on Rôtisseur-kilpi. Tähtikokit vierailevat ravintoloissa ja suunnittelevat menuita, ja olen syönyt täällä erinomaisia illallisia. Myös Bon Vivantin aamupala oli mainio verrattuna hotellien buffeteihin ja tavalliseen meriaamiaiseen. Oli ihanaa istua rauhallisessa salissa. Aamiaiseen kuuluu tarjotin, jossa on erilaisia leipiä, juustoja, leikkeleitä ja kasviksia. Ruokajuomaksi saa kahvia, teetä, mehua ja skumppaa. Sivupöydälle on katettu smoothieita, leivonnaisia ja hedelmiä.

Tämän lisäksi listalta voi tilata suolaisia ja makeita annoksia, jotka tarjoillaan pöytään. Menomatkalla herkuttelin hyvällä Eggs Benedictillä ja letuilla mascarponevaahdon kera. Paluumatkalla söin arkisemman ja retromman, mutta ihan ok:n lämpimän lohileivän ja pannukakkuja raikkaan raparperihillon kanssa.

Fine diningia myös vegaaneille

Söimme menomatkalla myös illallisen Bon Vivantissa. Olin kiinnostunut ruoan lisäksi ravintolan viineistä ja vegaaniruoasta. Kyllä, ihan oikein luit. Vielä pari vuotta sitten Siljan kasvisruokatilannehan oli surkea. Maitotuotteita ja munia syöville kasvisruokailijoille löytyi syötävää, mutta vegaaneille tarjolla ei ollut juuri muuta kuin jäävuorisalaattia.

Jos laivamatkailua halutaan markkinoida ekologisempana vaihtoehtona lentämiselle, tämän pitäisi näkyä kaikissa palveluissa. Siljalla onneksi havahduttiin tähän, ja he tekivät Ping Helsingin kanssa Vegepaatti-projektin. Hankkeessa oli mukana niin sekaaneja kuin vegaanejakin. Chocochilin Elina on Suomen tunnetuin vegaanibloggaaja, PS Olen vegaani on ottanut haltuunsa vegaanitubetuksen ja Emmi on kaltaiseni kulinaristi, jonka mielessä pyörivät vuorotellen maailmantuska ja makkara.

Ideana oli auttaa Siljan kokkeja luomaan vegaaniruokia niin buffetiin kuin fine dining -ravintolaan. Se, että ruoat ovat vegaanisia, ei riittänyt. Niiden piti olla myös niin hyviä, että myös sekasyöjä innostuisi tilaamaan kasvisruokaa.

Panin merkille, että nyt jopa kala- ja äyriäisravintola Happy Lobsterissa oli vegaaniruokia. Bon Vivantin aamiaisella saattoi tilata munakokkelin sijaan tofukokkelin, ja Bon Vivantissa tarjolla on kokonainen vegaanimenu. Halusinkin testata illallisella, mitä Vegepaatti-projekti on saanut aikaan.

Tammikuuhun asti voimassa olevan Menu Nordicin (viineineen 118/109 euroa, Club-kortilla halvempi) ja Menu Veganin (42 euroa, ei mainintaa suositusviinien hinnoista) on luonut virolainen keittiömestari Peeter Pihel. Pihel kertoo Viiden tähden jutussa haluavansa välttää kikkailua. Lautasella on tunnistettavia virolaisia ja pohjoismaisia makuja: juureksia, sieniä, kalaa ja riistaa.

Olisin kovasti halunnut ottaa vegaanimenun, mutta nyt ratkaisi nälkä. Bon Vivantin annokset eivät ole isoja. Menu Veganissa on vain kolme ruokalajia. Mielestäni tämä on maistelutyylisessä kokonaisuudessa todella vähän, vaikka kuinka puputtaisit leipää. Tilasin siis Menu Nordicin, mutta kysyin, voisinko vaihtaa porsasta sisältävän alkupalan vegaanimenun alkuruokaan. Kyseessä on lähes sama ruoka, seka-annoksessa vain on lihaa, vegessä sen tilalla mustajuuripyrettä. Vaihto onnistui, kiitokset siitä!

Metsän makuja

Alkuruoassa oli heinässä kypsytettyä punajuurta, mustajuurta ja karhunlaukan marjoja. Puna- ja mustajuurenpalat oli kypsytetty nautinnollisen pureksittaviksi. Annoksessa oli tasapainoisesti happoja ja täyteläistä mustajuuripyrettä. Esillepano oli kaunis kuin mikä. Jos tällaisia vegeruokia saisi viisi, minun ei tarvitsisi miettiä valintaani.

Seuraava annos kuului normaaliin Menu Nordiciin. Lautasella oli taas mustajuurta, nyt paahdettuna. Lisäksi annoksessa oli graavattua siikaa ja siianmätiä, kantarelleja sekä hera-tilliöljykastiketta.

Tässäkin annoksessa oli hykerryttävää kirpsakkuutta ja napakkuutta. Ai että pidän siitä, kun ruokaan haetaan makua muillakin keinoilla kuin voilla ja kermalla. Siika oli kypsennetty täydellisen samettiseksi, sienet olivat kimmoisia. Herakastike pehmensi happoja sopivasti, mutta ei vaimentanut raaka-aineiden hentoja makuja. Metsä lautasella. Pidin.

Seuraavaksi tarjottiin toinen pääruoka, kalaa sekin: confattua turskan poskea, sipulia ja jokirapukastiketta.

Tämä annos oli Villen suosikki. Turska oli kypsennetty nappiin. Kokonaisuudessa oli enemmän kermaisuutta ja pehmeyttä kuin kahdessa ensimmäisessä annoksessa. Jokirapukastiketta oli juuri sopivasti. Jäi pieni himo, eikä tullut närästystä. Miinusta annan vain siitä, että kala-annokset oli stailattu kovin samanlaisiksi. Olisin kaivannut vaihtelua tilliin ja yrttiöljyyn. Koristelussa olisi voinut käyttää ehkä jotain toista, vanhaa yrttiä, olihan alkupalassakin karhunlaukkaa.

Lihapääruoka oli menun virolaisin annos. Järveotsan tilan viiriäinen tarjottiin pikkelöidyn porkkanan ja savustetun maa-artisokan kera.

Riistalinnut eivät ole suosikkejani. Liha on usein sen verran kuivaa ja niukkaa, että eläimen tappaminen tuntuu turhalta. Tämä viiriäinen oli kuitenkin maistamieni parhaimmistoa. Tiivis liha oli onnistuttu kypsentämään pehmeäksi, nahka silti rapeaksi. Annoksen tähtiä olivat kuitenkin lisukkeet. Ville ihastui pikkelöityyn porkkanaan, minä savustettuun maa-artisokkaan.

Tämä annos sai haikaileman vegemenuta, jonka pääruoan tärkein elementti on juurikin savustettu maa-artisokka. Edelleen: jos kasviskokonaisuudessa olisi enemmän syötävää ja proteiinia, ottaisin sen oitis. Vegemenu kuulostaa houkuttelevalta, mutta se huutaa runsauden lisäksi palkokasveja, tofua, seitania tai vastaavaa.

Menu Nordicissa ei ollut nyt juustoja. Se oli pieni pettymys, sillä olisin voinut vaihtaa yhden lämpimän annoksen juustovalikoimaan. Jälkiruoka oli onneksi makuni mukainen eli raikas. Lautasella oli punaherukka-semolinamoussea, tattaria ja tuoksumataralla maustettua maitoa. Minun oli tosin pakko googlata, mitä söin. Semolina on siis vehnälaji, ja herukan ja viljan sekoitus oli eräänlainen vispipuuro. Tuoksumatara taas on kukka.

Peruspalvelua ja laatuviinit

Asiakaspalvelun kielimuuri vaikeutti annoksen ymmärtämistä. Tarjoilija ei tuntunut oikein itsekään tietävän, mitä hän toi eteemme, vaikka hän olikin ystävällinen.

Jälkiruoka myös jakoi mielipiteemme tiukimmin. Minä en pitänyt keittomaisesta koostumuksesta. Olisin tehnyt marjamoussesta tiiviimmän, nyt se suli maitoon. Ville taas piti liemimäisyydestä. Maut olivat molempien mielestä kohdillaan. Ihanan fressiä ja lempeää, ja päällä olleet rapeat keksit seivasivat hieman koostumustakin.

Menun viinit sen sijaan toimivat alusta loppuun. Mieleeni jäivät erityisesti punajuuren kanssa tarjottu Pfaffl Weissbrugunder ja siian viini Nespoli Campodora Albana Secco. Molemmat ovat luonteikkaita valkkareita, tuoksultaan kukkaisia ja päärynäisiä, maultaan iskeviä. Pidin myös siitä, että jälkkärin kanssa ei tarjottu makeaa ja väkevää viiniä, vaan kupliva punainen söpöliini Italiasta, Acquesi Piemonte Brachetto Spumante. Siinä on voltteja vain 6,5.

Kaadotkin olivat sopivia. En ollut tuiterissa, eikä humaltuminen häirinnyt haju- ja makuaistia.

Illallisen hinta-laatusuhde oli hyvä. Menu Nordic ei keksi pyörää uudelleen, mutta annokset ovat elegantteja ja raikkaita. Raaka-aineet pääsevät esille sellaisenaan. Niiden on oltava ensiluokkaisia, sillä tällaisessa ruoanlaitossa puutteita ei voi peitellä mausteilla tai kikkailulla. Ilahdun myös aina, kun viinit eivät ainoastaan mätsää ruokaan, vaan jäävät mieleen.

Illallisen jälkeen kävimme drinkeillä. Parin tunnin kuluttua hiukoi jo hieman, joten jaoimme katkarapuleivän yöpalaksi. En siis tullut ähkyyn viiden ruokalajin menusta, joten vegaanimenusta olisi varmasti jäänyt nälkä.

Kuten edellä kerroin, kielimuuri hankaloitti palvelua, joka oli sinänsä ystävällistä. Kun ei ymmärrä semolinaa edes suomeksi, asian selvittäminen oli hyvällä ruotsillakin hankalaa. Alkupalan vaihtoa ei kuitenkaan paheksuttu, päinvastoin. Bon Vivantissa on suhtauduttu myös lämpimästi lapseen, kun olemme syöneet siellä perheen kanssa.

Tiedossa on vielä toisen postauksen verran brunssi- ja illallisvinkkejä Tukholmaan. Loppulauseeni Bon Vivantista olkoon nyt tämä:

Tuomio: Puhtaita pohjoismaisia makuja ja kiinnostavat viinit