Some on ollut reilun viikon ajan täynnä Ping Helsinki 2017 -päivityksiä. Pinkkejä ilmapalloja, skumppalaseja, puhujien inspiroivimpia onelinereita ja halauskuvia. Casey Neistatin, Ann Haleyn ja Ilkka Halavan puheenvuoroja on siteerattu sen verran moneen kertaan, että hyppään saman tien omiin ajatuksiini ja tunnelmiini.
Viime vuoden Pingissä olin vielä hämmentynyt noviisi. En sopinut tapaamisia kenenkään kanssa ja kulutin suhteettoman paljon aikaa vessojen etsimiseen ja yleiseen palloiluun. Silti jo ensimmäisestä Pingistä tarttui mukaan paljon, ennen kaikkea uusia ystäviä ja tuttavia. Osittain siksi, että olen itsenäinen bloggaaja, en ole koskaan saanut kutsuja blogigaaloihin ja vastaaviin tapahtumiin, joissa pääsee verkostoitumaan. Siis suomeksi ihan vain pälläämään ihmisiä ja kysymään parin skumppalasillisen jälkeen, että moi, ooksää she.
Tutustuimme Nakit ja mutsi -Päivin kanssa viime vuoden Pingissä ja puhuimme heti samaa HooKoon blöötä. Buukkasimme tänä vuonna yhteisen huoneen peräti kahdeksi yöksi. Kämppäkaveruuden aikana puitiin läpi monenmoiset menneisyyden ilot ja murheet, puhuttiin bloggaamisesta, freelance-työstä ja ripsientaivutuksesta. Nautimme ensiluokkaiset hampurilaiset ja kauhistelimme ruissipsien mauttomuutta – mutta söimme toki pussillisen loppuun.
Lyhyenä hetkenä -Pian kanssa kumosimme pullollisen skumppaa ja pohdimme, onko ruokabloggaajan pakko tehdä taiteellisia annoskuvia, voisiko oma juttu löytyä jostain muualta? Missä olet Laura taas todisti, että diskossa voi ihan hyvin vetää 80-luvun aerobic-tunneilta tuttua grapevine-askelsarjaa ja kantapeppua.
Mahdollisuus vapaamuotoiseen verkostoitumiseen ja karismaattiset puhujat saivat minutkin euforisen kiihkon valtaan. Yhtäkkiä huomasin nykiväni hihasta sitä sun tätä markkinointipäällikköä. Lykkäsin käyntikorttini rempseästi heidän kouraansa ja kysyin, että ”moro, mää olen Janica Tampereelta, olen toimittaja ja hyvä kirjoittaja, jutellaanko”.
Tämän vuoden Pingin toinen suuri anti olikin se, että oivalsin, mitä kaupallisuus ja yhteistyökuviot voisivat minun kohdallani tarkoittaa. Karsastan blogeja, joissa spontaani sisältö hukkuu hammaslankamainosten ja vessapaperiyhteistöiden alle. Toisaalta ihailen oivaltavia kaupallisia yhteistöitä. Sellaisia, joissa bloggaaja on päässyt kokeilemaan jotakin sellaista, mihin hänellä ei luultavasti muuten olisi mahdollisuutta. Vielä ihailtavampaa on se, jos hän keksii aiheesta jotain hauskaa, informatiivista, oivaltavaa tai haastavaa sanottavaa – ja saa vielä rahaa sen sanomisesta.
Ymmärsin Pingissä, että voin ihan hyvin ottaa itsekin yhteyttä kiinnostaviin tahoihin ja ehdottaa diilejä. Jos firmat kaipaavat vain satojatuhansia sivulatauksia ja kritiikitöntä hehkutusta, so what? Sittenpähän kieltäytyvät. Ei kysyminen noloa ole. Jos tässä maassa kehdataan kaupitella alushousuja puhelimitse, voin ihan hyvin ehdottaa eettiset standardini täyttävää blogiyhteistyötä, enkä varmasti häpäise itseäni.
Erityisesti Ilkka Halavan luento, joka käsitteli työmarkkinoiden muuttumista, herätteli minua siihen, että freelancerin on oltava aktiivinen. Aktiivisuus tulee muuttumaan entistä enemmän perinteisestä työnhausta neuvotteluksi, jossa kaltaisellani mikroyrittäjällä on hyvän keskustelukanavan kaltaisia valttikortteja, joista sietää iloita, ja joista saa kehdata pyytää rahaa tai vastapalveluksia. Jos istuskelen kotona odottelemassa, että joku kiva tyyppi joskus sanoisi minulle jotain, saan istuskella siellä maailman tappiin.
Aktiivisuuden lisäksi vuoden 2017 Ping sai minut pohtimaan ulkopuolisuutta, keskinkertaisuutta ja someahdistusta. Yllättävän moni ja vieläpä yllättävän suosittu bloggaaja kertoi ahdistuneensa Pingissä enemmän tai vähemmän. Esimerkiksi Tämän kylän homopoika -Eino, Itse Minna Mänttäri sekä Rimma ja Laura pohtivat samoja asioita blogeissaan.
Vaikka Ping synnytti minussa kiihkoa, euforiaa ja itsevarmuutta, tunnistan epävarmuuden ja angstin enemmän kuin hyvin. Minähän kärsin siitä aina, olen kärsinyt koko elämäni. Se iskee tällaisissa tapahtumissa jo silloin, kun joku mainitsee sanan asukilpailu, kun peräänkuulutetaan kreisiä menoa ja timanttisuutta. Kirjoitan joskus tarkemman postauksen ulkopuolisuuden tunteesta, mutta sivutaan sitä hieman jo nyt. Vaikka poistuin Pingistä lompakko käyntikortteja pullistellen ja sovin jo ainakin yhdestä hienosta yhteistyökuvioista, myös minulla oli samaan aikaan epävarma olo.
Kun katselin siitä, tästä ja tuosta blogista tuttua puolijulkkkista, muistin taas, että minua ei koskaan kutsuta gaaloihin. Välillä tuntuu, että huudan bloggaajanakin tuuleen. Saan kyllä hyvää palautetta siitä, että olen kuulemma hauska, erikoinen, rohkea ja fiksukin, mutta mikään pankki ei ole varsinaisesti räjähtänyt. Olen saanut vähän alle neljässä vuodessa bloggaajana aikaan saman verran kuin monet muut vuodessa ja vähemmässäkin.
Osittain se johtuu varmasti ujostelustani. Möllötän Mansessa ja nyyhkin, että oe voe ko minnuu ei kukkaan halluu sen sjaan, että ottaisin toisiin bloggaajiin ja kekkereitä järjestäviin byroihin itse yhteyttä. Osittain se johtuu siitä, että olen perheellinen ja työssäkäyvä ihminen, jolla on muitakin harrastuksia kuin bloggaus. Osittain siitä, että olen pohdiskelija. Kirjoitan tällaisia nälkävuoden mittaisia fiilistelyitä sen sijaan, että räväyttelisin raflaavia mielipiteitä rintaruokinnasta. Minulla ei ole myöskään huulitäytteitä tai merkkikelloja, joita kadehtia tai nälviä.
Sitten mieleeni hiipii se kaikkein ahdistavin ajatus, joka saa omassa mielessäni järkyttävät mittasuhteet.
Olen vain niin helvetin tylsä.
Olen niin helvetin kujalla.
Olen niin helvetin hidas ja katselen Matlockia boksilta vielä siinä vaiheessa, kun muut jo näpyttävät vastinettaan milloin mihinkin ajankohtaiseen asiaan.
Hieman samoja sävyjä löysin Einon, Minnan, Rimman ja Laurankin blogeista. Epävarmuutta omasta innostavuudesta ja koko tekemisen suunnasta. Kiinnostanko ketään? Voiko kompleksinen ihminen, joka ei tykkää minglaamisesta, herättää tunteita? Onko koko ajan pakko uudistua, rävyttää, tubettaa, snäpätä ja olla niin perkeleen erityinen? Mitä se erityisyys edes on? Onko minun kerrostalokyttäämiseni noloa vai coolia?
Tiedän, että tulen palaamaan tähän kipuiluun vielä monen monta kertaa. Siitä huolimatta koen edistyneeni. Angstikohtauksista huolimatta pidän itseäni koko ajan arvokkaampana. Pidän myös Einoa, Minnaa, Rimmaa ja Lauraa ja kymmeniä muita luovia ihmisiä arvokkaina. Silloinkin, kun heitä nolottaa ja tylsistyttää, ja kun he eivät tiedä, mihin suuntaan kulkea.
Minun mielestäni somessa on tilaa monenlaisille ihmisille. Sekä satojentuhansien lukijoiden stailatuille muotibloggaajille että Niilo22:lle, jonka elämä pyörii lähinnä Moccamasterin, pyörälenkkien ja einesten ympärillä. Katselen Niilon videoita joka ilta ennen nukkumaanmenoa, koska tuikitavallisen lempääläläisen makkaranpaistelu rauhoittaa minua. Niilo on ihana juuri siksi, että hän on hassu, kömpelö, arka ja konstailematon. Täysin toisenlaisiin tarpeisiin ahmin naistenlehtien muotikuvia ja maailmankirjallisuutta.
Toivonkin, että niin minä kuin kaikki muutkin somessa tai millä hyvänsä alalla toimivat ihmiset ymmärtäisivät olevansa arvokkaita. Ihminen itsessään on arvokas, eikä yksilöllisyys tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi olla uskomattoman radikaaleja ja päräyttäviä. Herramunvereni, kuinka tässä mitään unta saisi, jos minulta vietäisiin Niilot, villasukat, Kotikadut, brittidekkarit ja juustovoileivät? Jos käynnissä olisi aamusta iltaan eksklusiivinen hulabaloo vailla levähdyskeitaita?
Tämän vuoden Pingin suurin anti on tiivistettynä jutun otsikossa. Arvostakaa itseänne, perkele. Perkele siksi, että suomalainen ei usko, ellei lausettaan terävöitä voimasanalla.
Haluan osoittaa lauseeni sekä itselleni että muille, joiden mielessä kaihertaa hämmennys ja ulkopuolisuuden tunne. Luulen, että ulkopuolisuuden tunne syntyy osittain siitä, että nykyaika palvoo päräyttävyyttä – tai niin me luulemme. Emme ymmärrä, että juuri epävarmuutemme ja sen tunnustaminen kaikelle kansalle voisi olla hemmetin päräyttävää.
Kaikkien ei tarvitse olla linkattuja, ladattuja, kauniita, kadehdittuja ja kekseliäitä. Tarvitsemme myös tiistai-ihmisiä. Niitä, jotka haluavat pukeutua ”ihan kivaan neuleeseen ja kuunnella jotain suomipoppia automatkalla töihin”. Tarvitsemme myös pörisijöitä ja päräyttelijöitä, mutta hekin tarvitsevat henkisiä tiistaipäiviä jaksaakseen päristä. On siedettävä sitä, että aina ei irtoa ja Google Analyticsin luvut jumittavat paikoillaan. Hämmennys- ja jumikausia ei kuitenkaan saa pelätä. Parhaimmillaan ne ovat sytyke uuteen räjähdykseen.
Mutta kuten sanottu, aina ei tarvitse räjähdellä. Minä tarvitsen nyt kaikkein eniten Niilon makkaranpaistovideoita. Siispä tämä bloggaus loppuu tähän, ja klikkaan itseni virtuaali-Lempäälään. Sinne, missä käsivarakamera tärisee ja alennuksessa olleelle kolmiovoileivälle annetaan arvosanaksi 5/5.
Täältä tästä tähän. Siinä on kultaista nestettä kupissa, maistuis varmaan sullekin, ai että on hyvät kahavit, ai että, on kahavit. (Niiloa seuranneet, te tajuatte kyllä).
Ah, kiitos tästä!!! Perkele.
Ole hyvä vain! Se, että oma kirjoitus liikauttaa jotain toisessa, on minusta päräyttävää!
Mahtava teksti ja oli hauska tavata, vaikka hetken oli ihan äimänä käkenä. Ja hei, me ollaan alusta asti haluttu myös kulkea omaa itsenäistä tietä. Töitä se vaatii, mutta gaalojen takia en viitsi portaalin alle mennä. Kun itse verkostoituu, sillä pääsee hitaan varmasti etiäpäin 🙂 Terkkuja myös
mun kotikulmilta, piipahdin siellä viikonloppuna.
Ai että Janica, sä oot hyvä! Ihan perkeleen hyvä! Just sunkaltaisia kynäniekkoja mä kadehdin ja päätän taas pyhittää lisää aikaa lukemiselle ja kirjallisen ilmaisun kehittämiselle.
Mulla alkoi soida päässä postauksen loppua kohti mentäessä sellainen mahtipontinen, mutta samalla toiveikas elokuvamusiikki kuvitellessani sut lukemassa ääneen tätä nerokasta tekstiä.
Kiitos, olet upea!
Jani, oli mahtavaa nähdä sut, vaikka uskon, että avausrepliikkini varmasti veti maton alta. Hei vinkkaas mulle joku hyvä paikallinen räkälä Hämeenkyröstä, jossa voin kyylätä kesällä paikallisia!
Voi Laura, perkeleen ihana olet itse! Kuten sanottu, tykkään blogistanne hurjasti, koska metsä on fyysisesti ja henkisesti lähempänä kotioveamme kuin luksuslomat Balilla. Ja eikö olekin hauska huomata, että toisten blogeista voi saada myös innoitusta jonkun taidon viilaamiseen. Se on ollut mulle iso oivallus, ja yritän suhtautua muiden blogeihin enemmän innoituksen ja opin, en kateuden kautta – vaikka vaikeaa se on.
No perkele! Pitäiskö itsekin osallistua seuraavaan pingiin?
Perkeleen perkele kyllä osallistut! Jos alkaa ahdistaa tai kaihottaa tai masentaa, mennään kaksin kiroilemaan nurkkaan ja syömään sipsejä taskulämpimän lonkeron kera.
Parvekyttäily on coolia! Sitä muuten harrastaa myös vastapäinen naapurini – kysyi suoraan napuriltani, että voisinkohan leikata tuijiani, kun häiritsee näkyvyyttä pihaani 😀
Olen ihan rikki, kun meitä vastapäätä asunut viiripoika muutti pois. Poitsun ikkunalla oli pari vuotta koristeena joku viiri, ja yritän tiirata, mikä se oli. Urheiluseuran palkinto, maakuntaviiri, partiopysti. Asia ei koskaan ehtinyt selvitä, ja nyt pojan viiri koristaa jonkun toisen talon ikkunalautaa, eih!
Hieno kirjoitus 🙂 Ensimmäisenä lähden etsimään Niiloa jostakin sillä minäkin pidän arjesta ja tavallisista hyviksistä. Oli pakko tulla lukemaan postaus, juurikin voimasanojen siivittämänä. Itse kirjoitan lyhyesti ja kuvaan paljon. Mukava aina nähhä miten muut kirjottelee blogejaan. Meitä on moneen junaan. Toivotaan että ensi vuonna saat kutsun gaalaan! Ihanaa kevättä.
Jes, kannattaa siis viljellä voimasanoja, niin klikkejä satelee! 😀 Ihanasti sanottu tuo, että pidät tavallisista ihmisistä ja hyviksistä. Ja kun ei se tavallinen elämä ole mitään tylsää tai väheksyttävää. Olen herkistynyt viime vuosina arjen ihmeille, koska teen töitä yksikseni, ja ulkopuolisen silmin päiväni ovat varmaan aika tylsiä. Yritän piristää itseäni tekemällä töitä kahviloissa ja kirjastoissa, ja voi härreguud, mitä kaikkea niissä tapahtuukaan, kunhan pitää silmänsä auki!
Niin sanottu tavallinen elämä on myös täynnä herkkyyttä ja kipua, joka koskettaa ainakin minua juuri siksi, että elämän raamit ovat niin arkiset. Siksi pidän esimerkiksi Göstä Sundqvistin lyriikoista. Surkuhupaisista, kauniista ja raastavista tarinoista, joissa taloa remontoidaan eikä loppua näy, ja se talon tuunailu symboloi oikeasti paljon isompia asioita.
Olen taatusti tiistai-ihminen. Pidän blogistasi ja luen sitä säännöllisesti, aina silloin tällöin myös mainostan sitä muille. En koskaan jaksa kommentoida. Vuosien varrella blogit seuraamisvirrassani tulevat ja menevät. Sinun blogisi on toinen niistä, joka näyttää pysyvän. Eli jatka vain kirjoittamista, kyllä me tiistaityypit luetaan.
Voi kiitos, kiitos, kiitos! Onpas upeaa kuulla, että joku minulle ihan tuntematon ihminen on seurannut blogiani pitkään. Yksikin tällainen kommentti antaa hurjasti motivaatiota jatkamiseen.
Olipa hyvä kirjoitus! Paljon tuttuja tunteita ja ajatuksia ja osasit ilmaista ne niin hyvin teksin muodossa.
Kiitos Anne! Jokainen tällainen palaute on kirjoittavalle ihmiselle tosi tärkeä.
Olin blogin alkuaikoina kauhean arka. Räksytin lähinnä ruoasta, mutta en uskaltanut olla sillä tavalla rohkea, että olisin sanonut itsestäni mitään henkilökohtaista. Nyt olen rohkaistunut puhumaan myös omista tunteistani, ja se näyttää olleen oikea valinta. Se tuntuu minustakin hyvältä, ja palautteen perusteella lukijat tykkäävät. 🙂
Pingback: Pikkukaupungin tyttö ja erikoiskeikkojen erikoisnainen | EMMI
Pingback: Pikkukaupungin tyttö ja erikoiskeikkojen erikoisnainen - EMMI NUORGAMEMMI NUORGAM
Pingback: Puoli vuotta PINGistä – ja nyt vaikuttajapesässä kuhisee | Live now – dream later