Älä tyrkytä surevalle (huonoja) neuvoja, vaan halaa

Olen miettinyt pitkään, kehtaanko kirjoittaa tästä aiheesta – kehtaanko edes ajatella sitä? Nimittäin sitä, että hirvittävän suuri osa ihmisistä on huonoja lohduttajia. Ja että heidän antamansa hyväntahtoiset neuvot ovat monesti pelkkää paskaa.

No, nyt se tuli kirjoitettua. Eihän tuo kauhean älykkäältä kuulosta, tylyltä ja ylimieliseltä enemmänkin. Mielestäni surevalle ihmiselle leperrellyt, sisällyksettömät teepussiaforismit ja tsemppikehotukset ovat kuitenkin vielä tylympiä.

Anna minulle Hannele Lauri ja viltti

Viikko sitten minulla oli vaikea päivä. Vielä vuosi sitten olisin ulvonut asiaani jokaiselle vastaantulijalle. Nyt mietin tarkasti, kenelle avaudun kipupisteistäni, ja muutun koko ajan varovaisemmaksi. Uskalsin kuitenkin avautua neuvomisen ärsyttävyydestä hitusen Instassa. Kun huomasin Juliaihmisen ja Rantasen Tiian olleen kanssani jollain samalla kosmologisella taajuudella ja kirjoittaneen aiheesta, päätin avata omia ajatuksiani.

Tehdään heti selväksi: en väitä olevani maailman paras lohduttaja. Olen tehnyt kaikki ne virheet, jotka käyn tässä jutussa läpi. Tulen vanhasta tottumuksesta tekemään ne varmasti uudelleen. Yritän kuitenkin opetalla paremmaksi lohduttajaksi.

Kun olen rikki, kaipaan henkistä ja usein fyysistäkin syliä. Kaipaan ihmistä, joka käärii minut vilttiin ja painaa päätäni rintaansa vasten, sanoo mmm-mmm ja taputtelee selkää. Sillä tavalla kuin taputellaan itkevien vauvojen pyllyä. Kaikkein parasta on, jos lohduttaja tekee minulle lämpimiä voileipiä. Tai pannaria tai lettuja. Semmoista jauheliha-tomaatti-juustopiirakkkaa, jota 80-luvulla kutsuttiin pizzaksi, kun kenelläkään ei ollut käryäkään siitä, mikä on pizzan ja jauhelihapaistoksen ero.

Haluan, että lohduttaja tarjoaa minulle (menthol)tupakkaa. Sitten minä selittelen itkua ja räkää kakoen, että mähän en ole oikeasti polttanut vuosiin. Hän nyökkäilee. Keittää minulle teetä tai kaakaota punaiseen maitoon. Antaa minun maata sohvallaan niin kauan kuin haluan. Siinä sitten katselemme Fakta hommaa, Hynttyyt yhteen ja Kumman kaata. Valvomme pikkutunneille ja poltamme kynttilöitä. Hän antaa minulle ylisuuren hupparinsa tai venähtäneen yöpaitansa, jossa on haalistunut WWF:n norpan kuva. Tekee sohvalle pedin ja antaa minulle vienosti hajuvedelle tuoksuvan viltin, joka kutittaa yöllä.

Kun on tarpeeksi itketty, poltettu tupakkaa, raavittu viltin ärsyttämää ihoa ja fanitettu Hannele Lauria, elämä alkaa hiljalleen virrata suoniin. Kevät välähtää taivaanrannassa valopilkkuna. Voimme alkaa tehdä etenemissuunnitelmaa sitä kohti.

En kuitenkaan jaksa ponnistella valoa kohti, ellen saa ensin surra turvallisessa seurassa.

Kuuntele ennen kuin neuvot…

Harva ihminen kuitenkaan tarjoaa henkistä vilttiä ja Riitta Väisästä. Surevalle, masentuneelle, ahdistuneelle, pettyneelle tai eksyneelle tarjotaan useimmiten neuvoja.

Neuvomisessa ei ole mitään vikaa, jos:

-Neuvoja perehtyy surijan ongelmaan ja miettii tosissaan, miten tätä voisi auttaa.

-Neuvoja pystyy tarkastelemaan aihetta sekä itsensä että toisen silmin ja vielä kolmannesta ja neljännestä perspektiivistä. Hän ei ajattele, että se, mikä tehoaa häneen, tepsii satavarmasti toiseenkin.

-Hän ei anna neuvoja siksi, että on rakastanut omaan ääneensä ja tarinaansa.

-Hän ei tuputa vinkkejä shokkivaiheessa, vaan sitten, kun surijan pahin tunnekuohu on kohdattu ja hyväksytty.

Suurin ongelma neuvomisessa on se, että se tehdään väärällä hetkellä. Toisen ihmisen tuskan kokeminen on monelle vaikeaa. Menemme paniikkiin. Alamme ehkä tuntea omia kipujamme, jotka haluamme tunkea Narniaan piiloon. Pelästymme, kun arkinen sosiaalinen peli murtuu. Mitä helvettiä se Matti nyt noin? Me ostettiin viime viikolla uus lehtipuhallin, kuulitko Matti, lehtipuhallin, vrrrruuuuuuummm!

…äläkä neuvo, jos et keksi järkeviä vinkkejä

Toinen ongelma on neuvojen huonous. Olen antanut ihmisille lukuisia kökköjä neuvoja, koska olen ajatellut, että jos en tänään tässä ja nyt ratkaise heidän ongelmaansa, he eivät usko, että haluan helpottaa heidän oloaan. Olisi kuitenkin ollut parempi, että olisin pitänyt suuni kiinni ja väsännyt niitä lämppäreitä.

Olen saanut niin huonoja ohjeita, että ne sekä itkettävät että naurattavat. Olen myös nähnyt, että korkeassa ja arvostetussa asemassa olevat ammattilaisetkin antavat sysipaskoja vinkkejä.

Otetaan esimerkki takavuosilta. Olin näännyttänyt itseni painaessani töitä ja tekemällä yhtä aikaa kahta gradua. Menin arvostetun psykiatrin luo tärisevänä ihmisrauniona ja rukoilin sairauslomaa. Vielä mitä! Lahjakkaan ihmisen pitää tehdä töitä ja kestää iskuja menestyäkseen, lekuri totesi ja kirjotti minulle rauhoittavat kolmiolääkkeet. Niiden voimin olisi pitänyt vain jatkaa.

Onneksi toinen ihminen, koulutukseltaan alhaisempi sairaanhoitaja oli viisaampi. Hän ja lämmin, kuunteleva lääkäri totesivat, että rauhoittavien sijaan nyt tarvitaan rauhoittumista. Lohtua, rakkautta ja juttelua. Se keissi päättyi onneksi ihan hyvin, ja opin, etteivät oppiarvot ja väitöskirjat tee ihmisestä hyvää lohduttajaa.

Kivun kohtaaminen kasvattaa empatiaa

Osa neuvojista kehuskelee olevansa ratkaisukeskeisiä ihmisiä, jotka eivät jää tuleen makaamaan. Väärällä hetkellä annettu neuvonta ei kuitenkaan ole ratkaisukeskeistä. Se on yksinkertaisesti epähienoa ja tylyä.

Paniikkiratkaisut eivät myöskään yleensä johda pysyviin lopputuloksiin, joiden takana ihminen seisoisi. Aloitin pari kuukautta sitten logoterapian opiskelun. Kyseessä on neurologi ja psykiatri Viktor Franklin kehittämä terapiasuuntaus, joka on lähempänä elämänfilosofista pohdiskelua kuin psykiatriaa. Logoterapeutti ei paranna vaikkapa bipolaarisuutta, mutta hän auttaa löytämään vastauksen kysymykseen mitä merkitystä elämälläni on?

Olen vasta opintaipaleeni alussa, eikä minulla ole natsoja puhua kauheasti enempää logoterapiasta. Opiskelu on kuitenkin jo muuttanut minua. Olen alkanut arvostaa monia sellaisia ajattelu- ja reagointitapojani, joista paniikinomainen ratkaisukeskeisyys ja tekopositiivisuus yrittävät kouluttaa ihmisiä pois. Yksi niistä on tuskan tunteminen.

Minä tunnen herkästi tuskaa. Kuulemma liiankin herkästi. Pitäisi karaistua, ottaa uutta perspektiiviä, tehdä vapaaehtoistyötä, jumpata ja lopettaa tuo saatanan märinä. Viktor Frankl sen sijaan rohkaisee ihmisiä kohtaamaan tuskansa. Frankl kohtasi äärimmäisen tuskan, sillä hän oli juutalainen ja joutui Auschwitzin ja Dachaun keskitysleireille.

Ei tämän enempää Franklista, mutta pointti: meidän on kohdattava kivuliaita tunteita, jotta kehittyisimme aidosti empaattisiksi ihmisiksi, joilla on omatunto. Hätäinen ratkaisukeskeisyys on vouhotusta. Se on näennäisen tehokasta näennäisapua, jonka antaja ostaa itselleen hyvän omantunnon. Jes, neuvoin ja laitoin vitosen SPR:n lippaaseen! Mitäs tässä enää ruikuttamaan, ei ongelmia porulla ratkaista.

Ei ratkaista ei, mutta poruvaihe on välttämätön, jotta voisimme sen jälkeen siirtyä rationaaliseen ajatteluun. Siihen vaiheeseen, kun otetaan kynä ja paperi käteen ja aletaan listata asioita, joita voimme ongelmamme eteen tehdä.

Mutta sitä ennen tarvitaan sulanutta juustoa ja venähtäneitä paituleita. Hannele Lauria, Riitta Väisästä ja Kaija Koota.

Lopuksi vielä suositus blogosfääristä. Sappisen Päivi Uudestakaupungista on ihminen, joka edustaa minulle henkistä jauhelihapaistosta. Päivin blogista ja etenkin oikeasta Päivistä tulee hyvä olo. Niin kuin se olisi yhtä aikaa mun äiti ja isä ja naapurin pappa ja kissa ja koira ja Tokmanni ja Riitta Väisäsen leopardikuvioinen teippi. Päivi on luvannut tehdä jotain paistosta, kun menen kylään.

Olen tulossa!!!!!!